Elementti_alotus2

Elementtirakentamisen kultakausi kuvina – 1960- ja 1970-lukujen asuinalueiden visuaalinen dokumentointi Tampereella

Johdanto

On sanottu, että koska emme näe lähihistoriaa, se on meille kaukaisempi kuin ajallisesti vanhempi historia. Emme erota sitä omasta ajastamme. Rakennettu ympäristömme muuttuu huomaamatta.

1960- ja 1970-luvuilla rakennetut elementtikerrostalot ovat historian marginaalissa. Ne ovat liian yleisiä ja liian uusia ollakseen osa merkityksellistettyä menneisyyttä. Ne rakennettiin osana ratkaisua suomalaisittain suureen yhteiskunnalliseen muutokseen, jossa miljoona ihmistä muutti maaseudulta kaupunkeihin. Elementtikerrostalot kuuluvat ”maisemaan”, samoin kuin vaikkapa puhelinkopit, Ladat ja savupiipputeollisuus, jotka kaikki lopulta katosivat. 1960- ja 1970-luvun elementtikerrostalot ovat vaarassa jäädä samanlaiseksi ohimeneväksi ja katoavaksi ilmiöksi. ”Bunkkereita” puretaan tai haluttaisiin purkaa jo sieltä täältä. (http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/kerrostalot_purkaminen-26235; http://yle.fi/uutiset/nelja_70-luvun_betonibunkkeria_halutaan_havittaa _tampereen_ydinkeskustan_historialliselta_alueelta/7856424; http://www.ts.fi/uutiset/turun+seutu/806286/TVT+purkaa+kerrostalon+Lausteella++asukkaille+etsitaan+kodit)

Kaksi mielenkiintoista aluetta Tampereella ovat Amuri ja Tammela, Tampereen kantakaupungin viime vuosikymmeninä uudelleenrakennetut kaupunginosat. Amuriin ja Tammelaan on suunniteltu täydennysrakentamista, joten niiden dokumentoiminen on ajankohtaisinta. Kaukajärvi, Tesoma, Hervanta ja Lentävänniemi ovat puhdasverisiä lähiöitä, joissa suosittiin pitkiä lamellitaloja ja suurempia kerrosmääriä. Varsinkin Hervantaan ja Lentävänniemeen rakennettiin korkeita pistetaloja. Kaupunginosien perustamisaikaan ne olivat lähes asuttamattomia alueita, Tampereen keskustasta tarkasteltaessa melkeinpä kaukaista erämaata.  Asuntoja myytiin ajatuksella modernista asumisesta luonnon keskellä.

Näihin alueisiin ei kohdistu samanlaista täydennysrakentamispainetta kuin Amuriin ja Tammelaan, mutta kerrostalot siellä ovat jo pitkään olleet korjausiässä, ja vaihtoehtoina voidaan korjaamiselle esittää myös purkamista ja uudelleenrakentamista.

Elementtikerrostalot kantakaupungeissa ja lähiöissä ovat nykyisin itsestään selvä osa maisemaa, mutta rakennettu ympäristö muuttuu. Aikanaan itsestään selvistä kaupunkikuvan elementeistä tulee harvinaisia. Vanhat kerrostalot korjataan ja samalla ajanmukaistetaan niin, että alkuperäistä ulkopintaa ei juuri jää jäljelle. Julkisivujen voimakkaat värit pehmennetään, parvekkeet lasitetaan ja tasakatot muutetaan harjakatoiksi.

Kuten muukin rakennettu kulttuuri, myös elementtikerrostalot peittyvät ja katoavat korjaamisen ja uuden rakentamisen alle. Tämän kulttuurin peittymistä ei kuitenkaan juuri surkutella, sillä kyseisen aikakauden kerrostaloja ei vielä mielletä rakennuskulttuurina tai kulttuurihistoriallisena ilmiönä. Jopa yksitotinenkin suhtautuminen elementtikerrostaloihin muistuttaa 1960-luvun suhtautumista puutaloihin. Kehittynyt teknologia mahdollisti modernin asumisen yhä useammalle, vanhaa rakennuskantaa ja tapaa asua pidettiin epäkäytännöllisenä ja ahtaana. Puutaloalueet ”saneerattiin” purkamalla vanha ja rakentamalla uutta.

Kun Vuoreksen tapaisille uusille kaupunginosille ei enää löydy tilaa, ja Ratinan ja Ranta-Tampellan kaltaiset alueet on rakennettu täyteen, katseet kääntyvät ennemmin tai myöhemmin Amuriin, Tammelaan ja muualle liian väljiksi luonnehdittuihin alueisiin.

Museoviraston julkaisussa kirjoitettiin jo 1970-luvun lopulla, kuinka oman ajan kuvallinen tallentaminen ei tunnu kiinnostavan ketään. Tapahtumat ja työt ovat omakohtaisesti koettuja ja tuttuja, jopa jokapäiväisiä, arkisia ja ikäviä. Tutkijoilla on paljon työtä pelkästään katoavien ilmiöiden, esineiden, rakennusten ja maisemien taltioinnissa. Työ on usein pelastustyöluonteista: tallennetaan esimerkiksi vanhin mahdollinen, mutta muu jää tallentamatta.[1]

Ongelmana visuaalisessa nykydokumentoinnissa on havaita nykyhetkessä kuvauskohteet, jotka voivat olla kiinnostavia tulevaisuudessa. Nykydokumentointi on usein myöhässä, koska muutos ei näy eikä siihen ehditä reagoida. Dokumentointi aloitetaan, kun jotain on jo muuttumassa ja katoamassa.

Tähän hankkeeseen on saatu Patricia Seppälän säätiön apuraha.

[1] Dölle, Sirkku (toim.), Kuvat kunniaan. Museovirasto, Helsinki 1978, s. 106.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *