Lielahden sellutehdas käynnistettiin vuonna 1914 entiseen Nottbeckin kartanon navettaan ja talliin. Uusina tehdasrakennuksina oli valmistunut savupiippu ja voimalaitos, happo-osasto, kuorimo sekä hakku- ja seulaosasto, keittämö, lajitteluosasto ja vesitorni sekä pumppurakennus Näsijärven rantaan. Kuivauskoneosasto ja korjaamo sijoitettiin navettaan ja selluvarasto talliin. 1920-luvulla rakennettiin uusi korjaamo (1921), kuivauskonesali (1922), paja (1924), vedenpuhdistamo sekä valkaisimo ja laboratorio (1929), kalkkikivitornit ja keskusvarasto. 1930-luvulla nostettiin jalostusarvoa. Valkaisuosastoa laajennettiin ja raakavedenotto siirrettiin Jänissaareen. Vedenpuhdistamoa, kuorimoa ja happo-osastoa laajennettiin. Sivutuoteosastoista spriitehdas rakennettiin vuonna 1941 ja ligniinitehdas vuonna 1965. Aivan 1950-luvun lopussa rakennettiin haihduttamo ja uusi voimalaitosrakennus, kun tehtaalla alettiin polttaa sellunkeitossa syntyvää jätelientä. 1970-luvun alussa näitä osastoja laajennettiin ja rakennettiin selkeytyslaitos jätevesiä varten. 1970-luvun aikana koko tehdasalue laajeni, kun aaltopahvitehdas ja muovitehdas siirrettiin Takosta Lielahteen ja jätteenpolttolaitos rakennettiin. 1980-luvulla rakennettiin kotelotehdas. Navettaan perustetusta muutaman tuhannen valkaisemattoman sellutonnin tehtaasta kehittyi laitos, jonka kapasiteetti oli kahdessa tuotantolinjassa 100000 tonnia valkaistua sulfiittiselluloosaa vuodessa ja jossa valmistettiin sivutuotteina spriitä ja ligniiniä.
Alunperin rakennukset olivat toisistaan erillään, mutta laajennusten johdosta ne kasvoivat kiinni toisiinsa. Mitta kasvoi ylöspäin, kun voimalaitoksen laajennus oli aina edellistä korkeampi ja jalostusasteen kasvaessa ahtaassa paikassa olevan valkaisimon kerroksia lisättiin. 1980-luvulla sellunvalmistus loppui ja kemihierretehdas rakennettiin vanhoihin tiloihin. Kokonaan uutena rakennuksena valmistui hiertämö.
Sulfiittiselluloosatehtaan tunnistaa torneista, joissa valmistettiin sellunkeitossa tarvittavaa happoa kalkkikivestä ja rikkidioksidista. Toinen keskeinen maamerkki on voimalaitoksen savupiippu. Metsäteollisuuslaitokseksi tehdas tunnistautuu hajulla, puunkäsittelylaitteilla ja varsinkin suurilla siltanostureilla ja puuvarastoilla. Luonnollinen elementti maisemassa oli myös jäteallas, jätteen likaama järvenlahti tai jonkinlainen jätevedenkäsittelylaitos pyöreine selkeytysaltaineen.
Eri osastojen korkeuseroista, vuosikymmenien teollisuusrakennustyylien limittymisestä sekä edellä mainituista piipuista ja torneista muodostui silhuetti, joka joskus oli turhankin tuttu sadoille ihmisille. Tehdas näkyi asunnon ikkunasta, sen koneet humisivat korvissa työpäivän ja työ määräsi elämänrytmin. Teollisuuden aikaa kesti miltei sata vuotta. Sinä aikana suurin osa ihmisistä luultavasti piti asioiden tilaa pysyvänä, paini jokapäiväisten ongelmien kanssa ja tarpoi töihin, palasi kotiin, päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen. Mikään ei muuttunut, kunnes kaikki muuttui. Nyt ajatellen kulttuuriympäristön muuttuminen tuntuu hidastuneen. Jälkiteollinen yhteiskunta ja elinkeinoelämän rakennemuutos olivat niin suuri vaikuttaja, että sitä suurempaa on vaikea kuvitella.
Tehdasalue on nykyisin aika karu näky. Kun kerroksittain rakentuneesta kokonaisuudesta puretaan osa pois, tulee hetkeksi mieleen että purkakaa loputkin. Happotornit ja nosturi on purettu. Voimalaitoksen savupiippu on lyhennetty kummalliseksi tapiksi. Osa rakennuksista, kuten Suomen ensimmäinen ja ainoa ligniinitehdas sekä yksi Suomen viimeisimmistä spriitehtaista, on purettu, ja yhteenrakennetun integraatin idea on kadonnut. Ympäristöstä on siivottu pois kaikki pienemmät rakenteet, kuten kuljettimet, putket ja säiliöt, kaikki rahanarvoinen. Torsoja irtirevityn näköisiä tehdasrakennuksia
Kulttuuriympäristöjen kohdalla on vaikeaa se, että ympäristö muuttuu hitaasti. Arvokkaan ympäristön säilyttäminen ei ole välttämättä enää mielekästä siinä vaiheessa, kun sen erityisarvo havaitaan, koska alueen muuttuminen on alkanut jo paljon aikaisemmin. 1960-luvun ajattelussa suurteollisuudessa ja työväenasunnoissa ei nähty samanlaista arvojen kokonaisuutta kuin nyt. Nyt arvokkaana pidetty ei ollut silloin arvokasta, vaan kenties vanhaa, turhaa ja mitäänsanomatonta. Usein menneestä kulttuuriympäristöstä muistuttaa jokin yksittäinen edustava tai symbolisesti merkittävä osa, kuten esimerkiksi Amurin puutalokortteli. Lielahden tehdasalueellekin voi käydä niin, että kerrostalojen välistä pilkistävät ainoastaan savupiippu ja vesitorni.
Kulttuuriympäristössä vallitsee jatkuva uudelleenorganisoituminen. Kaikki tilat kuuluvat johonkin kategoriaan; kauppa, viheralue, parkkipaikka, kevyen liikenteen väylä, ja niin edelleen. Voitaisiin ajatella, että tietyllä tavalla Lielahden teollisuusalue oli valmis tai täydellinen 1970-luvulle asti, jolloin yhtiön laajoille pelloille alettiin rakentaa pienteollisuuden ja palvelualojen infrastruktuuria. 1980-luvulla vallitsi jonkinlainen välitila; teollisuustoiminta jatkui ja jopa laajeni, mutta ympäröivän alueen rakenne oli muuttunut pysyvästi. Yhtiön ja työntekijöiden väliin oli kiilannut muutakin. Kun vanhoja työväen asuntoja purettiin, kaduilta avautuivat samanlaiset maisemat kuin 1910-luvulla, ennen teollisuutta ja työväenasuntoja. Tyhjenevillä kadunvarsilla vallitsi epämääräisyys, ne olivat ei-olemisen tilassa. Ei enää yhtiön omistamia taloja, mutta ei muutakaan. Se oli Suomen tai Tampereen ajankuvana mitä osuvin. Lapsille se oli purkutalojen ja seikkailuleikkien kulta-aikaa.
Kuinka rakennusten ja kulttuuriympäristön säilyttäminen olisi perusteltavissa? Tuotannollinen funktionaalisuus on sanellut, kuinka rakennukset on sijoitettu vierekkäin, vain muutamia esteettisiä näkökulmia noudattaen. Tätä kokonaisuutta ei enää ole. Lähes kaikki tehdaskombinaatin rakennukset ovat olleet kiinni toisissaan, ja rakentaminen on toteutettu sisäisen logistiikan ehdoin, joten yhdenkin osan purkaminen on rikkonut kokonaisuuden. Alueen merkitys korostuu kaupunkikuvallisissa ja historiallisissa arvoissa. Tehdasalue on Luoteis-Tampereen maamerkki ja oli keskeinen sosiaalisen ja taloudellisen toiminnan keskus. Ilmeisesti tehdasalueen rakennuksista on rakennushistoriallisesti kiinnitetty huomiota vain pääkonttoriin, hautakappeliin, vesitorniin ja vedenpuhdistamoon, jotka ovat erillään muista rakennuksista. Ne ovat kauniita kiintopisteitä ihmisen muokkaamassa maisemassa ja saanevat menneisyydestään muistuttavat nimet ”Puhdistamo” tai ”Vesilaitos”, ”Kappeli”, jne.
Museokohteeksi alueesta ei ole, ellei perusteta jonkinlaista höyrykattilamuseota, sillä vuoden 1960 SMW-pannu on ainoa jäljellä oleva laitekokonaisuus. Tehdasalueen on oltava tulevaisuudessa liikennevirtojen varrella ja kiinni muussa kaupungissa, muuten ei tule mitään. Julkiset palvelut on Lielahdessa juuri uudelleenrakennettu. Se voisi silti olla työpaikkakeskittymä. Näkymät keittämöstä ja voimalaitokselta ovat hienot, ehkä sillä on jokin arvo. Rakennuksissa on paljon tilaa ja korkeutta, toisaalta löytyy pitkää salia ja pientä koppia, joissa voi pyörittää käsityöpajaa. Mahdollisuuksia on.