Amuri on kaupunginosa Tampereen kantakaupungissa. Se tunnetaan entisenä työläiskaupunginosana, joka oli yhtenäinen ruutukaavoitettu puutaloalue. Nyt se on melko väljästi rakennettu puistojen jakama kerrostaloalue, jossa korkeammat piste- ja lamellitalot ympäröivät matalampia lamellitaloja. Amuri pysyi puukaupunginosana 1960-luvun puoliväliin asti. Monet ilmiöt loivat painetta Amurin muuttumiselle: talouden rakennemuutos, asumisstandardien muuttuminen, rakennustekniikan kehitys sekä käsitykset modernista kaupungista. Amuri ”saneerattiin” noin 30 vuoden aikana. Nyt siellä voi nähdä erilaisia elementtirakentamisen kehitysvaiheita 1960-luvulta 1980-luvulle.
Amuriksi nimitetään yleensä nykyisiä IV ja V kaupunginosia. Neljäs kaupunginosa on pohjoisessa ja rajautuu Amurin kohdalla Näsijärvenkadun, Hämeenpuiston ja Satakunnankadun rajaaman alueen sisälle. Viides kaupunginosa on etelässä ja rajautuu Amurin kohdalla Satakunnankadun, Hämeenpuiston ja Pirkankadun rajaaman alueen sisälle. Niin sanottu varsinainen Amuri sijaitsee Näsijärvenkadun, Kortelahdenkadun, Puutarhakadun ja Sotkankadun rajaamalla alueella. Amuriin lasketaan kuuluviksi myös Buurienmaa ja Uusi kaupunki. Uusi kaupunki syntyi, kun kaupunki ryhtyi 1850-luvulla myymään tontteja Hämeenpuiston ja Kortelahdenkadun väliltä. Tontit olivat suuria ja niitä pystyivät ostamaan vain varakkaat henkilöt ja yhteisöt. Muun muassa Finlayson & Co. osti tontteja ja rakensi niille asuntoja työväelleen. Buurienmaaksi kutsuttu alue syntyi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Amurin luoteiskulmaan. Tiettävästi Amuri-nimi liittyy 1860-luvulla Amur-joelle lähteneisiin siirtolaisiin. Tapahtuman ajankohtaisuus ja uuden asuinalueen pitkä etäisyys silloisesta kaupungin keskustasta vaikuttivat siihen, että asuinaluetta alettiin kutsua ensin Amurinmaaksi ja sitten Amuriksi. Buurienmaa-nimi liittynee Etelä-Afrikassa vuosina 1899–1902 käytyyn toiseen buurisotaan.
Alun perin muutaman sadan asukkaan kaupungiksi kaavoitetulla Tampereella ei ollut asuntoja lisääntyvälle työväestölle, joka asutti muun muassa Kyttälän ja Pispalan alueita. Kaupunki ei voinut laajeta itään, sillä kaupungin ja läänin raja kulki Tammerkoskea pitkin. Lännessä oli rakentamatonta maata, mutta se oli lahjoitettu kaupungin porvareille 1700-luvulla. Senaatin päätöksellä nämä viljelysmaat siirtyivät kaupungille, minkä jälkeen laadittiin Amurin asemakaava. Uuden asuinalueen suunnittelussa varauduttiin tulipaloihin; edellinen suuri palo oli tuhonnut kaupungissa kolmisenkymmentä rakennusta kesällä 1865. Amurin tontteja alettiin myydä vuonna 1869.
Tonttitarve ylitti tarjonnan ja tontteja järjestettiin lisää. Koska tätä uutta osaa Amurista ei ollut asemakaavoitettu, tontit vuokrattiin osto-optiolla. Vuonna 1886 hyväksyttiin uusi asemakaava, jossa Kortelahdenkadun länsipuolelle perustettiin neljän tontin kortteleita. Finlayson osti pohjoispuolelta alueita ja rakennutti niille vuokra-asuntoja työntekijöilleen. Finlaysonilla olikin näin käytössään työntekijöilleen laaja asuinalue, joka ulottui tehtaalta Sepänkadulle. Etelässä ostajat olivat yksityishenkilöitä. Tämä alue oli tarkoitettu työläisille, joiden uskottiin pystyvän ostamaan pieniä tontteja ja rakentamaan niille asuintaloja. Tonttinsa vuokra-asuntoja täyteen rakentaneista työläisistä tuli hiljalleen talonomistajia, joista useimmat saivat pääasiallisen toimeentulonsa vuokratuloista.
Alkuperäinen idea, jossa yksi perhe asuttaa yhtä rakennusta tontilla, ei aivan toteutunut, sillä asuntopulan vallitessa talonomistajat vuokrasivat huoneita jopa usealle perheelle. Amurissa yleistyi osakeittiöjärjestelmä, jossa huoneisto koostui yleensä yhdestä pitkästä keittiöstä ja neljästä kamarista. Jokaisessa kamarissa asuivat eri asukkaat ja kaikilla oli käyttöoikeus keittiön takkaan. Myöhemmin yhteiskeittiöitä muutettiin asunnoiksi ja asuntokohtaiset liedet yleistyivät.
Puu-Amuri oli asemakaavoitettu alue, jolla rakentamista säädeltiin rakennusjärjestyksellä. Tontit rakennuksineen olivat keskenään yhdenmukaisia. Korttelit muodostuivat neljästä tontista. Yhden korttelin koko oli 660 neliömetriä, jossa oli pihamaata 200 neliömetriä. Asuinrakennukset olivat hirsirakenteisia ja yksikerroksisia, usein L-kirjaimen mallisia. Usein rakennukset valmistuivat useassa osassa. Valmistumisvaiheet riippuivat talonomistajan varallisuudesta, jota kartutettiin muun muassa vuokratuloilla. Tyypillisiä ulkorakennuksia olivat käymälä, navetta talli ja varasto. Suuri osa amurilaisista työskenteli kaupunkialueen tehtaissa. Työ oli raskasta ja työpäivät pitkiä. Kotielämän viettämiseen ei juuri ollut aikaa eikä voimia. Amuri jos mikä oli nukkumalähiö.
Amurin asukasmäärä alkoi laskea 1900-luvun alusta lähtien. Kaupunkiin rakennettiin uusia asuinalueita ja samaan aikaan asutus levisi myös kaupungin rajojen ulkopuolelle. Moni Amurinkin vuokralainen rakensi asunnon Pispalaan. 1950-luvulla Amurin osin jo 1880-luvulla rakennetut talot alkoivat olla huonossa kunnossa, minkä lisäksi tällä keskikaupunkialueeksi muuttuneella alueella oli pääosin yksikerroksisia taloja. Vuoden 1943 rakennusjärjestys mahdollisti jopa kuusikerroksiset talot. Kaupunginhallituksen mielestä täyteen rakennetut korttelit olisivat johtaneet slummiutumiseen ja keskusta-alueen asukasluku olisi kasvanut liikaa. Amurista haluttiin arvokas ja moderni kaupunginosa. Koska se sijaitsi lähellä kaupungin liikekeskustaa, oli suunnittelijoiden mielestä tarpeetonta levittää kaupunkimaista asutusta Amuriin asti. Haluttiin modernia mutta väljää asumista.
Vuonna 1960 järjestettiin arkkitehtikilpailu, jonka voitti Heikki Aitolan ehdotus. Aitolan ratkaisu noudatti lamelliperiaatetta, mutta niin, että puisto- ja piha-alueiden lisäksi jouduttiin ottamaan huomioon myös nopeasti lisääntyvien autojen tarvitsemat pysäköintitilat. Arkkitehtikilpailun pohjalta valmistui alueen asemakaava vuonna 1965. Siinä idästä länteen kulkevat kadut muutettiin siinä kevyen liikenteen väyliksi ja Sotkankadun pohjoispäässä oli puisto. Myöhemmin suunnitelma muuttui niin, että Näsijärvenkadulle sijoitettiin tornitalorivistö. Tontteja täytyi yhdistää, jotta kerrostalot voitiin rakentaa. Alkoi usealle vuosikymmenelle ajoittunut rakentaminen, jossa tontteja myytiin kaupungille ja rakennusyhtiöille.
Koko 1960-luku oli kaupunkien voimakkaan kasvun aikaa. Tampereen väkiluku kasvoi ilman alueliitoksiakin yli 30000 henkilöllä. Samaan aikaan rakennustekniikka kehittyi rakennusteollisuudeksi. Uusi elementtiteknologia edellytti suuria tehtaissa valmiiksi tehtyjä sarjoja. Rakennusliikkeet pyrkivät rakentamaan laajoja yhtenäisiä alueita ja hankkivat sitä varten mahdollisimman suuria maa-alueita itselleen tai ainakin rakennettavakseen. Aluerakentaminen yleistyi.
Lähteet
Kanerva, Unto, Pumpulilaisia ja pruukilaisia: tehdastyöväestön työ- ja kotioloja Tampereella viime vuosisadalla. Tammi, Helsinki 1946.
Kuitunen, Hannele, Saneerattu kaupunki: Tampereen Amurin ja Finlaysonin työläisten asuinalueen muutos 1960- ja 1970-luvuilla 2000-luvun kaupunkikäsitysten valossa. Tampere 2016.
Rasila, Viljo, Tampereen Historia IV: vuodesta 1944 vuoteen 1992. Tampereen kaupunki 1992.
Voionmaa, Väinö, Tampereen kaupungin historia. 3. osa, Tampereen historia itämaisesta sodasta suurlakon aikoihin. Tampereen kaupunki 1932.
