Kuukausi: tammikuu 2020

Pyrkimykset viljaomavaraisuuteen ja Valtion Rikkihappo- ja Superfosfaattitehtaiden lannoitetuotanto vuosina 1922–1945

Nuoren Suomen viljanviljelyyn liittyvät puutteet omavaraisuudessa juontavat 1860-luvulle. Katovuodet olivat johtaneet nälänhätään. Tämä ja ulkomailta saatava halpa vilja olivat vähentäneet uskoa viljanviljelyn järkevyyteen. Voin hinnan kohoaminen ja karjatuotannon menestyminen myös katovuosina olivat sen sijaan luoneet uskoa karjatalouteen. Katovuosien jälkeen suuntaus lypsykarjaan alkoikin voimistua. Ostettiin ulkomailta halpaa viljaa ja maksettiin se voilla. Venäjä oli suuri viljan tuottaja ja voin ostaja. Peltoja alettiin käyttää heinän kasvattamiseen.[1]

Suomen maatalous muuttui karjatalouden suuntaan. Peltoja tarvittiin rehunviljelyyn ja leipäviljan viljeleminen jäi vähemmälle.[2] Vuonna 1910 kaksi kolmasosaa Etelä-Suomen pelloista oli rehutuotannossa ja 60 prosenttia viljasta tuotiin ulkomailta. Kesällä 1914 Venäjä asetti Suomeen viljatullin, joka sulki pois saksalaisen viljan, mutta salli venäläisen viljan vapaan tuonnin. Uskottiin, että Venäjän tuontivilja riittää. Vuosina 1913–1917 Venäjän viljantuotanto laski 21 prosenttia. Vuonna 1918 leipäviljaa oli käytössä vain puolet vuoden 1914 määrästä.[3] Ensimmäisessä maailmansodassa tuonti Venäjältä tyrehtyi lähes kokonaan osittain tuotannon pienenemisestä mutta myös siksi, että sotilaskuljetukset olivat etusijalla ja viljan kuljettamiseen ei riittänyt junanvaunuja. Pettua, sammalta, jäkälää ynnä muita lisäkkeitä käytettiin Suomessa yleisesti. Syksyllä 1918 Suomen viljavarat olivat täysin lopussa. Pyrkimys oman viljantuotannon laajentamiseen oli lähes yksimielistä.[4]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen aloitettiin monissa maissa toimenpiteet kansallisen elintarviketuotannon voimistamiseksi. Kokemuksesta tiedettiin, että väkilannoitteiden käyttö oli tehokas ja halpa keino lisätä satoa.[5] Alettiin perustaa ja laajentaa väkilannoite- ja varsinkin superfosfaattiteollisuutta. Lannoitteiden valmistus alkoi Suomessa vuonna 1922, kun Valtion Rikkihappo- ja Superfosfaattitehtaiden superfosfaattitehdas käynnistyi Kotkassa. Valmistuksessa tarvittava rikkihappo saatiin yhtiön Lappeenrannan rikkihappotehtaalta. Sen valmistaminen oli tullut mahdolliseksi sen jälkeen, kun Outokummun kuparimalmilöydös oli tehty vuonna 1909 ja koelouhinta muutamaa vuotta myöhemmin. Esiintymän hyödyntäminen tuli mahdolliseksi vasta kun rikkihappotehdas käynnistettiin;[6] kuparimalmin puhdistamisessa rikkikiisusta muodostuvaa haitallista rikkidioksidia ei voitu päästää ympäristöön, vaan se piti ottaa talteen ja valmistaa hapoksi.

Valtion Rikkihappo- ja Superfosfaattitehtaiden tehtäväksi määritettiin maan elintarvikehuollon kohottaminen lannoitetuotannon avulla ja rikkihapon tuottaminen valtion ruutitehtaalle. Itsenäisen maan tuli turvata kansalaisten leivänsaanti, ettei aikaisempi nälänhätä toistuisi. Tavoitteena ei ollut voiton tuottaminen valtiolle. Kulujen peittäminen riitti.

Maataloustuotannon ja viljaomavaraisuuden parantamiseen pyrittiin tullipolitiikalla, peltoalan lisäämisellä ja uudisraivaamalla tilattomalle väestölle pientiloja. 1920-luvun alussa ryhdyttiin toimenpiteisiin maaongelman ratkaisemiseksi. ”Lex Kallio” antoi mahdollisuuden pakkolunastaa suurista tiloista erillisiä alueita uusiksi tiloiksi. Vuonna 1922 säädettiin laki valtion metsämaiden käyttämisestä asutustarkoituksiin.[7]

1920- ja 1930-luku olivat maatalouden kehittymisen aikaa. Valtio tuki uudisraivausta ja pientilojen koot kasvoivat. Valtio tuki kotimaista tuotantoa tuontitulleilla. Rehun säilöntämenetelmät kehittyivät ja väkilannoitteet yleistyivät. Omavaraisuuteen pyrittäessä perustettiin myös Valtion viljavarasto vuonna 1928, jonka tehtävänä oli ylläpitää varastoja valtion laitoksia ja puolustusvoimia varten. Seuraavana vuonna perustettiin Taloudellinen puolustusneuvosto laatimaan suunnitelmia kriisiaikojen varalle.[8] Sadot kasvoivat koko 1930-luvun ja usko maataloustuotannon omavaraisuuteen oli voimakas. Lypsykarjatalouden väheneminen ja maataloustuotannon muuttuminen leipäviljaa enemmän painottavaan suuntaan tapahtui hitaasti. 1930-luvulla rukiin viljelemisestä tuli kannattavampaa. Sen, kuten myös vehnän ja perunan määrät kasvoivat tuntuvasti, jos verrataan vaikkapa vuosia 1920 ja 1935.[9] Leipäviljan sato ja tuonti olivat 1920-luvun alussa keskimäärin 417000 ja 165000 tonnia. 1930-luvun lopulla vastaavat luvut olivat 776000 ja 85000 tonnia.[10]

Vuosina 1937–1939 sadot olivat poikkeuksellisen hyviä. Suomen elintarvikeomavaraisuus oli 97 prosenttia. Tuontiväkirehun ja -lannoitteiden takia kokonaisomavaraisuus oli kuitenkin 83 prosenttia.[11]

Itsenäinen Suomi saavutti kahdessakymmenessä vuodessa tärkeimmät maatalouspoliittiset tavoitteet. Torpparit vapautettiin vuokravelvollisuudesta, tilattomia asutettiin runsaasti ja maataloustuotteissa saavutettiin lähes täydellinen omavaraisuus. Tätä kehittämistyötä varauduttiin jatkamaan vuoden 1938 asutuslailla ja valtion rahoittamilla pellonraivauksilla.[12] Maatalouspolitiikan keskeisin tavoite ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli elintarvikeomavaraisuuden saavuttaminen, ja hyvinä satovuosina sen oli arvioitukin olleen lähes sataprosenttinen. Todellisuudessa se oli alhaisempi, sillä Suomi oli riippuvainen maanviljelyksen tuotantopanoksista, kuten tuontirehusta ja -lannoitteista.[13]

Lannoitetuotanto

Lannoituksen tehtävänä on lisätä maahan kasvien tarvitsemia ravinteita, joita maaperässä ei ole riittäväksi. Lannoitteiden valmistuksen tarkoituksena on saattaa ravinteet kasveille käyttökelpoiseen muotoon. Kasvien pääravinteet ovat typpi, fosfori ja kalium.[14]

Kasvien fosforilähteenä käytettiin aluksi luujauhoa. Jauho sisälsi vaikealiukoista trikalsiumfosfaattia, jonka vuoksi luujauhon fosforihappo oli kasvien huonosti saatavana. Saksalainen Julius von Liebig havaitsi, että käsittelemällä jauho rikkihapolla trikalsiumfosfaatti muuttui vesiliukoiseksi monokalsiumfosfaatiksi. Tämä superfosfaatiksi nimetyn yhdisteen fosfori saatiin kasvien käyttöön tehokkaammin. Superfosfaatin teollinen valmistus alkoi Saksassa vuonna 1853. Superfosfaattilannoitteen valmistamiseen luujauho ei riittänyt, vaan alettiin käyttää maaperästä louhittavaa raakafosfaattia. Suomessa käytettiin luujauhoa jo 1800-luvun alkupuolella. Fosfaatti- ja kaliumlannoitteita tuotiin maahan pieniä määriä 1870-luvulta lähtien, mutta lannoitteiden käyttö maataloudessa ei ollut kovin yleistä ennen ensimmäistä maailmansotaa.[15]

Suomessa lannoiteteollisuuden syntymistä hidasti energiansaanti ja suuret perustamiskustannukset. Maataloustuottajien keskusliiton ja Tuontiteollisuuden Keskusliiton mukaan typpilannoite oli maatalouden tärkein lannoite, ja sitä valmistava teollisuuslaitos oli saatava Suomeen.[16] Olihan raaka-ainetta, ilman typpeä, rajattomasti saatavilla. 1910-luvulla Suomessa tutkittiin sekä fosfaatti- että typpilannoiteteollisuuden perustamista. Euroopassa lannoitteesta oli aika ajoin ylitarjontaa ja hinta alhainen, joten uuden tuotannon perustaminen ei ollut pelkästään taloudellisesti perusteltuna kovin kannattavaa. Suomalaisessa keskustelussa fosfori- ja typpiteollisuudesta puhuttaessa otettiinkin huomioon myös tiettyjen teollisuustuotteiden kotimaisen tuotannon merkitys sekä maanpuolustusnäkökulma: superfosfaattiteollisuuden tarvitsemaa rikkihappoa ja typpiteollisuuden tuottamaa ammoniumnitraattia tarvittiin räjähteiden valmistamisessa, joten tällaiset tuotantolaitokset oli oltava omasta takaa.

Vaikka rikkihappo oli tärkeä ja monikäyttöinen kemikaali, sitä valmistettiin osittain siksi, että päästiin eroon malmissa olevasta epäpuhtaudesta. Rikkihappotehdas perustettiin Lappeenrantaan, johon rikkikiisu voitiin kuljettaa laivalla Päijännettä pitkin, ja superfosfaattitehdas Kotkaan, jonne voitiin kuljettaa raakafosfaatti ulkomailta valtamerilaivoilla. Kotkan superfosfaattitehtaan merkitystä arvosteltiin. Lappeenrannan rikkihappotehdasta pidettiin tärkeänä, ei niinkään lannoiteteollisuuden vaan räjähdysaineteollisuuden takia.[17] Tämän lisäksi sitä käytettiin muun muassa edellä mainitussa malminpuhdistamisessa, puunjalostusteollisuudessa, muiden kemikaalien valmistamisessa ja pH:n säätämisessä.

Raakafosfaattia ei ollut Euroopan maaperässä, vaan se piti tuoda meriteitse muualta. Eurooppalaiset maat olivat siis kaikki tuonnin varassa. Koska useissa maissa oli kaivos- ja metalliteollisuutta, oli myös rikkihappoteollisuutta ja siten myös superfosfaattiteollisuutta. Suomi olisi voinut ostaa superfosfaattilannoitteensa ulkomailta, mutta oma tuotantoa pidettiin yllä sen tärkeyden vuoksi. Koska lannoiteteollisuutta ja yleisemminkin kotimaista teollisuutta haluttiin voimistaa, oli superfosfaatin tuonti valtion hallitsemaa. Kotimainen tuotanto vastasi alle puolta tarpeesta ja Kotkan tehdasta laajennettiin useita kertoja. Tavoitteena oli omavaraisuus lannoitetuotannossa, mutta kuitenkin niin, että hinta ei muodostuisi liian korkeaksi. Puuttuva superfosfaatti ostettiin valtion ohjauksessa ulkomailta ja jakelu välitysyhtiöille, kuten Hankkijalle, tapahtui valtion superfosfaattitehtaan kautta yhdessä tehtaan oman tuotannon kanssa.[18]

Omasta tuotannosta huolimatta lannoitteita tuotiin ulkomailta. 1920-luvulla kasvava käyttö romahti lamavuoden 1929 jälkeen, mutta vuonna 1935 superfosfaattitehtaan tuotanto oli taas noin 52000 tonnia ja tuonti 35000 tonnia. Lisääntyvä tuonti kasvatti maataloustuotannon riippuvuutta ulkomaista, tuotantomäärien kasvuhan perustui osaltaan lannoittamisen kehittymiselle. Vaikka Kotkan tehtaat olisivat toimineet täydellä teholla, niiden tuotanto ei olisi kyennyt kattamaan koko kysyntää. Siihen olisi päästy vain rakentamalla uusi tehdas, mitä suunniteltiinkin. Superfosfaattia oli tuotava koko ajan ulkomailta. Ulkomaiset toimittajat olivat muodostaneet yhteistyöjärjestöjä ja vaativat vähimmäistilausmääriä ehdoksi toimituksille. Suomeen ei siis voitu ostaa vain kotimaisen tuotannon ja kysynnän erotusta vastaavaa määrää, vaan kotimaista tuotantoa täytyi laskea niin, että se yhdessä tuonnin kanssa vastasi kysyntää.[19]

Toiminta sodan aikana

Superfosfaattitehtaan tuotanto keskeytyi 16.10.1939 rikkihapon puutteen takia. Talvisodan syttyessä 30.11.1939 valmiita lannoitteita ja raaka-aineita oli varastossa noin puolen vuoden tarvetta varten, mutta junanvaunuja ei ollut juuri käytössä. Rikkikiisua, rikkihapon raaka-ainetta, oli Lappeenrannassa varastossa vain kahden viikon tuotantoa vastaava määrä, mutta valmiin hapon kuljettamiseen ei ollut myöskään välineitä. Lannoiteteollisuuden toiminta-aste oli matala vuosina 1939–1944 ja Suomessa keskityttiin lannoite-erien ostamiseen sieltä mistä se vain oli mahdollista. Välirauhan aikana lannoitetta ostettiin Neuvostoliitosta ja sodan aikana sitä saatiin sotasaaliina. Norjasta, Ruotsista ja Saksasta saatiin ostettua lannoitetta ja Saksasta myös leipäviljaa.

Lannoitteiden käyttö oli korkeampi välirauhan ja asemasodan aikana. Esimerkiksi vuonna 1940 168000 tonnia ja 1943 180000 tonnia. Vuonna 1945 käytettiin vain noin 69000 tonnia. Oma superfosfaattituotanto laski sotavuosina niin, että vuoden 1939 52645 tonnista tultiin vuoden 1944 454 tonniin.

Vuonna 1940 Kansanhuoltoministeriö valtuutti Valtion Rikkihappo- ja Superfosfaattitehtaat hoitamaan typpi-, fosfori- ja kalilannoitteiden tuonnin ja jakelun vuoden 1944 loppuun asti. Vuoden 1940 kevätkylvöille saatiin Saksan kalisyndikaatilta noin 15000 tonnia fosforihappolannoitteita, noin 40000 kalilannoitteita ja 8600 tonnia typpilannoitteita. Kalisyndikaatti lupasi toimittaa lisäksi 20000–30000 tonnia kalilannoitetta. Syksyllä saatiin lannoitteita Norjasta ja Saksasta 43000 tonnia.

Vuoden 1941 alussa saatiin Neuvostoliitosta 3000 tonnia superfosfaatin raaka-ainetta ja superfosfaattitehdas oli vähän aikaa toiminnassa, mutta pysähtyi raaka-ainepulan vuoksi maaliskuussa. Syksyllä 1941 Saksasta saatiin erilaisia lannoitteita noin 127000 tonnia. Sotasaaliina saatiin noin 5000 tonnia apatiittirikastetta. Tästä ja luujauhosta valmistettiin fosfaattilannoitetta noin 10000 tonnia.

Syksyllä 1942 ostettiin Ranskasta 10000 tonnia raakafosfaattia. Typpi- ja kalisyndikaateilta ostettiin 174000 tonnia lannoitteita. Leudon talven johdosta laivat pääsivät Suomeen ja rautatiekalustoakin oli käytettävissä. Saatuja ja valmistettuja lannoitteita alettiin säännöstellä vuonna 1942. Typpilannoitteiden saanti oli riippuvainen ostoluvasta vuodesta 1943 lähtien. Kysyntä oli jatkuvasti suurempi kuin tarjonta. Kotkan superfosfaattitehdas oli pysähdyksissä lähes koko vuoden.

Syyskuussa 1944 lannoitetuonti Saksasta loppui. Ruotsista saatiin pieniä määriä lannoitteita ja apatiittirikastetta. Kevään 1945 kylvössä käytettiin lannoitteen korvikkeena kuparikuonajauhoa, jota Outokumpu Oy:lle oli kertynyt noin 200000 tonnia. Suomen ja Neuvostoliiton välisen kauppasopimuksen perustella alettiin Neuvostoliitosta saada apatiittirikastetta jo kesäkuussa 1945. Superfosfaattituotanto Kotkassa alkoi elokuussa 1945. Kokkolan uusi superfosfaattitehdas käynnistyi lokakuussa 1945.[20]

Sota-aika heikensi Suomen maataloustuotantoa monestakin syystä. Noin 10 prosenttia hyvästä peltomaasta jäi Moskovan rauhassa menetetylle alueelle. Karjalan luovuttaminen vuonna 1940 pienensi viljeltyä pinta-alaa 290000 hehtaarilla ja satoa 15 prosentilla. Väkilannoitteiden ja syyskyntöjen vähentyminen vaikuttivat vuosi vuodelta peltojen tuottoon. Kesät 1941, 1942 ja 1944 olivat viljakasveille poikkeuksellisen epäedulliset. Vuoden 1941 sadonkorjuuta vaikeutti se, ettei miehiä saatukaan syksyksi kotiin, vaan sota jatkui. Viljasato oli alle kaksi kolmasosaa sotaa edeltäneestä. Luovutetut alueet vallattiin takaisin kesällä 1941, mutta niitä ei ehditty saada viljelykseen läheskään kokonaan.[21] Työvoiman lisäksi puutetta oli lannoitteista, ja satoa supistivat huonot sääolot. Vuosina 1940–1945 viljasadon on todettu olleen noin 77 prosenttia sotaa edeltäneiden vuosien keskisadosta.[22] Ilman lannoitteiden tuontia Norjasta ja Saksasta olisi Suomen leipäviljasato jäänyt arviolta puolta pienemmäksi.[23]

Suomen viljankulutuksessa Saksan tuonnin osuus oli jatkosodan vuosina noin kolmannes, vuosittain 200000–250000 tonnia. Syksystä 1944 kevääseen 1945 asti huolto oli Ruotsin varassa.[24] Lisäksi Saksasta saaduilla väkilannoitteilla oli noin 10 prosentin vaikutus Suomen satoon vuosina 1941–1944.[25]

Vuodesta 1942 lähtien viljantuotantoon käytettiin maataloustuotteiden tukipalkkiojärjestelmää. Koska mikään ala ei pysy elinvoimaisena ilman kannattavuutta, kotimaassa tuotettujen elintarvikkeiden hinta vakautettiin siten, että kuluttajien maksettava hinta pysytettiin ennallaan ja tuotteen luovuttajalle suoritettiin valtion varoista tuotantokustannusten nousua vastaava hinnanero. 1.8.1943 järjestelmä koski leipäviljaa, suurimokauraa, sianlihaa ja maitotaloustuotteita.[26]

Toinen maailmansota osoitti omavaraisuuden harhakuvaksi. Etukäteen ymmärrettiin toki, että jos pellot jäisivät ilman ulkomaisia lannoitteita, tuotto pienenisi katastrofaalisesti, eikä yllätys ollut sekään, että lannoitteiden tuonti vaikeutuisi. Sitä sen sijaan ei voitu aavistaa, että ilmasto äkkiä muuttuisi huonoksi viljelyn kannalta.[27] Sotatarviketeollisuus oli valmistautunut varsin huonosti sotaan, vaikka sitä oli alettu kehittää vuoden 1938 perushankintaohjelman mukaisesti. Se sai uutta vauhtia suursodan sytyttyä syksyllä 1939. Talvisodan alkaessa olivat vain ampumatarvike-, vaatetus- ja nahkateollisuus toimintavalmiina. Tykistön ja kranaatinheittimien valmistus oli vasta alussa. Sotatarviketeollisuuden laajennukset valmistuivat vasta talvisodan jälkeen. Raaka-aine- ja tarvikepula sekä talvisodan kokemukset saivat viranomaiset liikkeelle. Sotatalousvalmistelut alkoivat täydellä teholla, mutta jatkosodan alkaessa ne olivat edelleen kesken.[28]

Sodan aikana suomalainen lannoiteteollisuus lähes pysähtyi, koska raaka-ainetta ei saatu ulkomailta. Se ei siis ollut kriisiaikana omavaraista. Varastojen, sotasaaliin ja satunnaisten ostoerien ansiosta lannoitevalmistus ja -välitys pysyivät käynnissä. Pääpaino oli kuitenkin Saksasta ostetulla valmiilla lannoitteella. Vaikka omavaraisuuteen ei päästy, Suomessa oli Valtion Rikkihappo- ja Superfosfaattitehtaiden ansiosta saatu hyvät valmiudet selvitä vastoinkäymistä: pellot olivat lannoittamisen johdosta hyvässä kunnossa ja armeijalla oli ruutia. Maanviljely oli muutenkin kehittynyt reilun 20 itsenäisyysvuoden aikana. Yhtiö oli kehittänyt suomalaiseen maalajiin soveltuvan lannoitteen ja tehtaan tuotanto oli käynnistettävissä hyvin nopeasti aina kun saatiin uutta raaka-ainetta. Uusi rikkihappo- ja superfosfaattitehdas käynnistyi Kokkolassa vuonna 1945 ja Harjavallassa vuonna 1947.[29] kotimaisen tietotaidon turvin. Kemianteollisuuden kehittyminen ja elintarvikevarantojen kasvaminen olivat osaltaan vaikuttamassa elintason kohoamiseen ja yhteiskunnallisten jännitteiden lieventymiseen.[30]

Lähteet

I Aikakauslehdet

Talvitie, Y., ’Valtion rikkihappo- ja superfosfaattitehtaat’. Teknillinen Aikakauslehti 2/1933, 45–53.

Tammenoksa, W., ’Valtion Rikkihappo- ja Superfosfaattitehtaiden toiminnasta vuosina 1922–1932’. Teknillinen Aikakauslehti 2/1933, 123–130.

II Kirjallisuus

Ahtokari, Reijo, Typpi Oy 1944–1969. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1969.

Ahvenainen, Jorma, ’Itsenäisen Suomen omavaraisuus ennen ja nyt’. Teoksessa Markkanen (toim.) 1982.

Ahvenainen, Jorma, Pihkala, Erkki, Rasila, Viljo. (toim.), Suomen taloushistoria 2. Teollistuva Suomi. Tammi 1982.

Jutikkala, Eino, ’Omavaraiseen maatalouteen’. Teoksessa Ahvenainen et al. 1982.

Kananen, Ilkka, Elintarvikepulasta omavaraisuuteen 1917–1949. MTK ja Suomen maatalouspolitiikka. Rauma 1986.

Manninen, Ohto, ’Suomi toisessa maailmansodassa’. Teoksessa Polvinen et al. (toim.) 1992.

Markkanen, Erkki (toim.), Ulkomaankauppa, omavaraisuus ja turvallisuus. Jyväskylän yliopistossa 1981 pidetyn historian opettajien täydennyskoulutuskurssin esitelmät. Jyväskylän yliopisto 1982.

Pihkala, Erkki, ’Sotatalous 1939–1944’. Teoksessa Ahvenainen et al. (toim.) 1982.

Polvinen, Tuomo, Soikkanen, Hannu, Tarkka, Jukka (toim.), Itsenäisen Suomen historia 3. Amer-yhtymä Oy Weilin+Göös, Vantaa 1992.

Rautavirta, Kaija, Petusta pitsaan. Ruokahuollon järjestelyt kriisiaikojen Suomessa. Väitöskirja, Helsingin yliopisto 2010.

Riistama, Kyösti, Laitinen, Jorma, Vuori, Merja, Suomen kemianteollisuus. Chemas Oy, Tammer-Paino Oy, Tampere 2005.

Salovaara, Karli, Säännöstellen selvittiin. Gummerus, Jyväskylä 1997.

Seppälä, Eeva, Leipää ja ruutia: Kemira Oy 1920–1945. Forssan Kirjapaino Oy, Forssa 1995.

Soininen, Arvo M., ’Maa- ja metsätalous’. Teoksessa Ahvenainen et al. (toim.) 1982.

Viita, Pentti, Suomen talonpoika 800–2010. Otava, Keuruu 2012.

III Internet

’Kauppaneuvos Väinö Suuronen (1887-1956)’. SKS Biografiakeskus. [http://www.kansallisbiografia.fi/talousvaikuttajat/?iid=545]. Luettu 18.3.2013.

[1] Viita 2012, 70.

[2] Soininen 1982, 31.

[3] Viita 2012, 92.

[4] Seppälä 1995, 22–23.

[5] Tammenoksa 1933.

[6] Seppälä 1995, 29.

[7] Ahvenainen 1982, 59.

[8] Rautavirta 2010, 94.

[9] Jutikkala 1982, 217.

[10] Jutikkala 1982, 219.

[11] Manninen 1992, 126.

[12] Viita 2012, 109.

[13] Pihkala 1982, 318; Jutikkala 1982, 219–221.

[14] Riistama et al. 2003, 116.

[15] Seppälä 1995, 33–34.

[16] Ahtokari 1969, 18–19.

[17] Talvitie 1933.

[18] Seppälä 1995, 105–107.

[19] Seppälä 1995, 124.

[20] Luvun kappaleet: Seppälä 1995, 171–173.

[21] Manninen 1992, 126.

[22] Rautavirta 2010, 98.

[23] Seppälän mukaan Kananen 1986, 138–140.

[24] Seppälä 1994, 161.

[25] Manninen 1992, 123.

[26] Salovaara 1977, 51.

[27] Jutikkala 1982, 221.

[28] Manninen 1992, 124–125.

[29]Biografiakeskus.

[30] Seppälä 1995, 214–215.

Kotiapulaiset ja kotitalousteknologia Suomessa

Teksti on kirjoitettu Turun yliopiston järjestämän verkkokurssin Sukupuoli ja työ lopputyönä marraskuussa 2012. Tekstissä viitattu Marja Aulangon artikkeli on nimeltään Kotitalousteknologia naisten työn takana ja tukena. (Tekniikan waiheita 2006, 1: 50–53)

 

Marja Aulanko käsittelee artikkelissaan kotitalousteknologian kehitystä ja vaikutusta kodin töihin. Niiden katsottiin kuuluvan naisille. Perheenäidit olivatkin monesti kotiäitejä, sillä lasten hoitamista, pyykinpesua ja ruoanlaittoa ei voitu tai haluttu antaa muiden hoidettaviksi. Kotiapulaiset, jotka olivat usein nuoria naisia ja ensimmäisessä työpaikassaan, avustivat perheitä kaikissa yhteiskuntaluokissa. Aulanko kirjoittaa yleisesti kodinkoneteknologian vaikutuksista, hyödyistä ja haitoista. Aloin miettiä, millaista kotiapulaisen työ oli Suomessa.

Aulanko kirjoittaa tutkimuksesta, jonka mukaan koneet eivät vähentäneet työtä.[1] Esimerkiksi pyykinpesukoneen tai sähkövatkaimen fyysistä rasitusta vähentävä vaikutus on tärkeää, vaikka aikaa ei säästykään (pyykinpesijä joutuu edelleen valvomaan konetta, sähkövatkain säästää ranteita ja käsivarren lihaksia, mutta vispilät on puhdistettava käytön jälkeen). Koneet vähentävät työtä vain, jos työn vaatimustaso tai erilaisten töiden määrä ei lisäänny samanaikaisesti. Mutta Aulangon artikkelin mukaan erilaisia töitä tuli lisää.[2] Voitaisiin kysyä, miksi ennen tutkimuksia oli oletettu, että aikaa säästyisi? Keiden olettamaa oli ollut, että olisi ”teknisiä muutoksia, joiden periaatteessa olisi pitänyt vaikuttaa aikaa säästävästi”? Omana käsityksenäni on, että sähkönjakelutekniikka, vesijohtovesi ja pesukone ovat tulleet säästämään aikaa ja vaivaa oleellisesti.

Teknisesti ajatellen koneiden vaikutus fyysisen rasituksen vähentäjänä on loogista: raskaita ja samalla tarkkuutta vaativia kotitöitä ei juuri ole, joten juuri voimaa vaativan työvaiheen koneellistaminen on helppoa. Ehkä monet kodinkoneet olivat lähtöisin teollisuuden sovelluksista, esimerkiksi pulsaattoripesukoneen idean voisi kuvitella lähteneen prosessiteollisuudesta, missä säiliöissä oleva massa tai kemikaali on pidettävä jatkuvassa liikkeessä. Voiman ja ajatustyön korvaajana hyvä esimerkki lienee pyykinpesukoneiden toinen sukupolvi, eli pesuohjelmilla varustetut koneet. Raskautensa lisäksi pyykinpesu on erityinen myös monimutkaisuutensa takia. Kaikista kotitaloustöistä se vaatii eniten erilaisia oikein suoritettuja työvaiheita oikeassa järjestyksessä.

Käytän lähteinä työhön liittyvää tutkimus- ja tieteellistä kirjallisuutta, kotitaloustekniikkaan liittyviä suomalaisia tutkimuksia sekä kotitaloudenhoitoon liittyvää suomalaista muistitietoa. Tarkoituksena on löytää tietoa siitä, kuinka kotitalousteknologia vaikutti kotitöihin, mutta myös avata ilmiötä: millaista kotityö oli Suomessa eri aikoina, ketkä kotityötä tekivät ja miten he sen kokivat? Koska näkökulmana on sukupuoli ja teknologia, keskityn teknologian mukanaolon kokemiseen kotitaloustyössä ja nimenomaan kotitalousteknologian yleistymisen aikaan, eli 1950- ja 1960-lukuun. Kaiken käytetyn lähdemateriaalin perusteella kotitalousteknologian käyttö liittyi voimakkaammin kaupunkiasumiseen kuin maaseudulle. Suomessa oli, ja on, runsaasti pientiloja, joissa perhe hoitaa yhdessä tilaa. Vanhemmat ovat siis kotona ja hoitavat taloutta yhdessä käytännön sanelemista syistä. Koska kotityöt olivat pitkälle ”näkymätöntä työtä”, työtä jota ei raportoitu tai tilastoitu, niistä ei ole juuri systemaattista tietoa, kuin vasta 1950-luvun lopulta lähtien,[3] pidän tärkeänä antaa muisteluille paljon tilaa. Aulangon artikkelia ei ole tarkoitus varsinaisesti kommentoida, vaan enemmänkin käyttää sitä ajatustenherättäjänä konkretian etsimisessä. Lähtökohtana voidaan pitää sitä, että kotitöitä tekivät pääosin naiset ja kotitöihin liittyvä ammattikunta oli hyvin sukupuolittunutta.

Ansiotyö

Suomalaisen työyhteiskunnan sukupuolijärjestelmän ja varsinkin naisten ansiotyön muuttuminen ilmeni kaupunkien keski- ja yläluokan ahdistuksena työvoiman huonosta saatavuudesta. Tämä huomattiin vuonna 1944 Kotiapulaistyökomiteassa ja vuonna 1971 Kotiapulaislakitoimikunnassa.[4] Kotiapulaiset katosivat 1970-luvun aikana melkein kokonaan ja naiset siirtyivät muun muassa hoiva-alalle ja teollisuuteen ansiotöihin säännöllisillä työajoilla. Pienituloisten naisten työmarkkina-asema parani oleellisesti, varsinkin kun säädettiin kansanterveyslaki vuonna 1972, päivähoitolaki 1973, ja laki äitiysvapaan ja –päivärahan pidentämisestä 1974.[5] Sosiaalinen tasa-arvo vahvistui, kun palveluista tuli yhteiskunnan tarjoamia. Sukupuolijärjestelmän uudelleenmuotoutumiseen liittyvät myös vuoden 1970 aborttilaki, kansanterveyslakiin sisältyvä ehkäisyneuvonta vuonna 1972 ja laki puolisoiden erillisverotuksesta 1974.[6]

Ennen tätä oli yleistä, että mies kävi töissä ja nainen oli kotona ja hoiti lapsia. Miehen työstään saama raha käytettiin koko perheen elättämiseen. Nainen hoiti kotitalouden toiminnot, ruuanhankinnan ja -valmistuksen, puhdistukset ym. Kotiapulaisten lisäksi sukulaiset, ystävät, talonmiehen vaimot, pyykkärit, lähikaupan rouvat ja muut tuttavat olivat käytettävissä. Kodinhoito muodosti oman sosiaalisen verkostonsa, jonka keskipisteenä perheenäiti hankki ja järjesteli tätä työvoimaa muiden välttämättömien resurssien ohella. Naisten palkkatyön yleistyminen ja normalisoituminen tapahtui monella tavalla sosiaalipolitiikan tuella. Sosiaaliturvaa rakennettiin ja modifioitiin yksilökeskeiseksi ja mieselättäjän ideaan nojannutta sukupuolten erilaista kohtelua purettiin.[7]

1950- ja 1960-luvulla Tyttöjen ja nuorten naisten yleisimmät ammatit olivat kotiapulainen ja myymäläapulainen, joissa työskenteli valtaosa työssäkäyvistä nuorista. Kolmantena oli yleiskonttoristi. Suurin osa kotiapulaisista oli alle 20-vuotiata. Kotiapulaisen työ oli läpikulkuammatti.[8]

Vuonna 1950 ansioäitiperheitä oli Suomessa 21 prosenttia kaikista perheistä, kaupungeissa ja kauppaloissa 35 prosenttia. Kaupunkien ja kauppaloiden perheistä, joissa oli alle seitsemänvuotiaita lapsia, päätoimisessa ansiotyössä oli 27 prosenttia äideistä.[9] Maaseudulla tilanne oli hieman erilainen, jo siksi että työpaikka oli kotona. Kaupungeissa esimerkiksi rautatieläiskodeissa, kauppiasperheissä tai käsityöläisammateissa koti oli samalla myös työpaikka, ja vanhemmat olivat kotona koko ajan. Tilanne niissä muistutti siis kodinhoidon kannalta maaseudun tilannetta. Kotiapulaisina työskennelleiden muisteluissa olivat yleisimpiä keski- ja yläluokkaisten perheet, joissa kotiapulainen oli lasten lisäksi päivällä ainoa ihminen kotona. Työläisperheissä ei kotiapulaisia juuri palkattu, vaan isovanhemmat, naapurit ja muut läheiset hoitivat yhdessä lapsia.

Kotitalouskeskus Ry:n kyselytutkimukseen[10] vastasi vuonna 1954–55 377 perheen ansiotyössä käyvää äitiä Suomen suurimmista kaupungeista ja niiden lähialueilta. Työn perusteella äidit jaettiin teollisuustyöntekijöihin (55 %), kaupanalan työntekijöihin (32 %) ja teollisuuden toimihenkilöihin (13 %). 88 prosenttia perheistä oli ns. ydinperheitä. 29 prosentilla ansioäideistä oli käytettävissä naispuolista aputyövoimaa, kun lasten auttaminen jätettiin huomioimatta. Toimihenkilöäideillä oli eniten, noin 40 prosentilla, kotiapulaisia tai avustavia sukulaisia. Kahdella muulla ryhmällä avustajina oli paljon useammin sukulainen. Teollisuustyöntekijä-äideillä oli kotiapulainen vain neljällä prosentilla, mutta naispuolisia sukulaisia oli auttamassa eniten.

Valtaosalla naisista syyt käydä työssä olivat taloudellisia. Miehen tulot eivät riittäneet perheen elättämiseen tai perhe tarvitsi lisätuloja esimerkiksi asuntoa varten. Aina naisen työssäkäynnistä ei ollut suurta hyötyä, kun pienestä palkasta vähennettiin kotiapulaisen palkka ja ylöspito sekä matkustuskustannukset. Melko yleistä oli, että naiset olivat työssä siksi, että saivat omaa rahaa tai elämään tuli pientä väljyyttä, vapauksia ja vaihtelua.[11]

Tutkimuksessa tultiin siihen tulokseen, että varsinaisista kotiapulaisista suurin osa oli palkattu lastenhoitajiksi; he eivät osallistuneet läheskään aina ruoanlaittoon tai suurpyykkiin. Tutkimuksessa todettiin, että ”äidit olisivat voineet teettää heillä enemmän esim. kodinhoitoon kuuluvia töitä, siivousta ja pientä pyykinpesua sekä parsinta- ja paikkaustyötä, jotka eivät vaadi edes kodista poistumista pitkäksi aikaa.” Tulosten mukaan ”hämmästyttävän monet [ansiotyöäidit] sittenkin ovat ilmoittaneet siivoavansa enimmäkseen yksin”, osuuden ollessa 59,4 prosenttia. Suurpyykin pesi ilmoituksensa mukaan yksin 67,1 ja tavallisen pyykin 82,5 prosenttia ansiotyöäideistä.

Kodinkoneiden valikoima ja määrä

Kotitalouskeskus Ry:n kyselytutkimukseen mukaan vuonna 1955–57 kaupungeissa ja ympäröivissä taajamissa oli kodinkoneteknologiaa seuraavasti: silitysrauta 100 %, kahvimylly 53 %, pölynimuri 46 %, pyykinpesukone 44 %, lihamylly 45 %, jääkaappi 21 %, veitsenteroittaja 21 %, mankeli 5 %.[12] Sähköliedet alkoivat yleistyä kaupungeissa 1950-luvulla ja maaseudulla 1960-luvulla ja myöhemmin. Astiankuivauskaappi keksittiin 1940-luvun lopulla, ensimmäiset astianpesukoneet myytiin Suomessa vuonna 1963. Pulsaattoripesukoneet korvasivat pyykinpesun raskaan työvaiheen. Ensimmäinen automaattinen rumpupesukone kokeiltiin Suomessa vuonna 1958. Ne yleistyivät 1970-luvulla.[13]

Muistelut

Olen kerännyt lukuun kotitalouskoneita kuvaavia kohtia muisteluista, joita on koottu Suomalaisen kirjallisuuden seuran julkaisemaan kirjaan Kotiapulaiset: muistoja sadan vuoden ajalta.[14] Kaikki muistelijat ovat naisia. Ainoat miehet esiintyvät valituissa muisteluissa lähinnä poissaolevina isinä. Synnöve Hartman, syntynyt 1931, kertoo kodistaan:

Vaikka äitini, kuten useimmat kaupunkilaisrouvat siihen aikaan, oli kotiäiti, isäni halusi palkata kotiapulaisen äitini avuksi. Niinpä Vieno Lahtinen, juuri kaksikymmentä vuotta täyttänyt, tuli perheeseemme apulaiseksi kahdeksitoista vuodeksi. (…) Keittiössä oli suurehko puuliesi leivinuuneineen ja vesisäiliöineen. Oli myös pieni kaksiliekkinen kaasuliesi, joka toimi maitokaupasta ostetuilla poleteilla. Koska siihen aikaan, 1930- 1940-luvulla, mitään kodinkoneita ei ollut, keittiötyöt veivät melko paljon aikaa. Lihamylly ja kaapin oveen kiinnitetty kahvimylly taisivat olla ainoat mekaaniset apuvälineet keittiössä.

Siivousta varten oli pölynimuri. Matot puisteltiin talon parvekkeella ja suursiivous tehtiin yksi–kaksi kertaa vuodessa. Muutaman kerran vuodessa pestiin suurpyykki. Silloin palkattiin ”pyykkitäti”. Muuten pyykki pestiin kylpyammeessa.  Ruoanlaitosta Hartman kirjoittaa, että tarvikkeiden hankkiminen oli kaupungissa helppoa, mutta valmistaminen vei paljon aikaa. Äiti valmisti kotiapulaisen kanssa aamiaisen, lounaan, päivällisen jälkiruokineen sekä iltapalaa. Pitkot, pullat, kakut ja pikkuleivät tehtiin itse. Kana ostettiin höyhenineen ja kesällä oli paljon kalaruokia. Kahvipavut paahdettiin ja jauhettiin itse. Sota-aikana lapset lähetettiin evakkoon ja äiti oli usein pois kaupunkikodista. Isä ei osannut ruuanlaittoa juuri ollenkaan. Hän oli pyytänyt kotiapulaisen avuksi, joka ”ensi töikseen siivosi huoneet, kun olin hukkua pölyyn”. Kotiapulainen oli myös keittänyt ruokaa, ettei isän tarvinnut käydä syömässä ravintolassa. Kaksitoistavuotinen työsuhde päättyi vuonna 1943, kun vanhemmat päättivät, että perheen kaksi tytärtä olisivat jo tarpeeksi vanhoja auttamaan äitiä kotitöissä.

Maija-Liisa Paljakka kertoo 1930-40–luvun virkamiesperheen pyykkipäivästä:

Ei Tyyne kaikkia taloustöitä tehnyt, osan niistä hän hoiti yhdessä äidin kanssa, ja sitten meillä oli pyykkipäivät, jolloin vuokrattiin talon pesutupa ja meille tuli Pyykkäri. Pyykkäri asui samassa talossa piharapussa. Hänelle tehtiin ruokaa, ja keittiö täyttyi talon juoruista.

Tuula Moilanen, syntynyt 1942, kertoo päivän töistään kotiapulaisena:

Minä aloin päiväpuuhat, joista rouva oli tehnyt minulle listan paperille: imurointi, pölyjen pyyhkiminen, kukkien kastelu, kaupassa käynti, päiväkahvit, jos jompikumpi isäntäväestä oli kotona, mahdollisesti pyykinpesua ämpärissä tiskipöydällä, Pekan vastaanottaminen koulusta kello 13 ja hänelle välipalaa. Pois kouluvaatteet, (…) Ruoanlaittoa kello viideksi. (…) Toisena vuotenani rouva innostui ostamaan pesukoneen kiertävältä pesukonemyyjältä, ja sitten pesimme yhdessä sillä isonkin pyykin keittiössä. Huuhtelemaan minun täytyi mennä pesutupaan, jossa oli isot sammiot ja astiat. Kaikkiin suuriin töihin rouva osallistui itse (…).

Oman pesukoneen myötä naisten sosiaalinen tila pieneni kodin piiriin. Jo pyykkitupa oli aikaisemmin tuonut naiset järvien ja jokien rannoilta kivitalojen kellareihin, harventanut mahdollisuuksia tutustua eri ihmisiin ja kokea ympäröivää maailmaa, mutta kenties kuitenkin syventänyt oman asuintalon naisten keskinäisiä siteitä. Luonnollisesti työn raskauden pieneneminen dominoi kehitystä, mutta samalla tekninen kehitys privatisoi naisia aikaisemmin yhdistäneitä toimintoja, teki pakollisesta yhteisöllisyydestä valinnanvaraista.

Anneli Konttinen, syntynyt 1946, kertoo helsinkiläisasunnon ihmeellisyyksistä vuonna 1961:

…Tulihan täällä sentään lämmin vesi. Oli siinä maalaistytöllä opettelemista kaasuhellojen ja kaasupolettien käytössä. (…) Tässäkin perheessä siivosin, laitoin ruoan ja kävin pyykit pesemässä rouvan kanssa talon pesutuvassa.

1960-luvulla kodeista löytyivät tavallisimmat kodinkoneet. Kotiapulaisen työ oli osa-aikatyötä. Sirkka-Leena Lundgren, syntynyt 1945, kertoo koneista vuonna 1962:

Pyykkipäivä oli usein maanantaisin. Saunalla oli pulsaattorikone. Pyykkiä tuli paljon. Lakanat ja pyyhkeet, kaikki pesin ja mankeloin tai silitin. Oli hieno tehdä töitä, kun oli koneita. Imuri helpotti siivousta, yleiskone ruoanlaittoa. (…) Siinä ei mennyt paljon aikaa, kun perhe kasvoi. Taloon tuli uusi rouva ja kolme lasta. Työtä tuli lisää moninkertaisesti, mutta helpotustakin tuli, kun lapset petasivat vuoteensa ja pitivät tavaransa järjestyksessä. Nyt sain apua pyykinpesuun. Eräs rouva kävi pesemässä ne kerran viikossa. Minulle jäi silitys ja mankelointi.

Vaikka koneet eivät olleetkaan automaattisia, ne helpottivat työtä, koska koti oli kaiken muunkin työn suorituspaikka. Koneiden käyttäminen kotona edellytti, että taloon tuli sähköt, vesijohtovesi ja viemäröinti. Tehokkaimmillaan kodinkoneteknologia oli silloin, kun yhteiskunnan muutkin toiminnot olivat kunnossa ja kotiapulainen saattoi keskittyä useaan tehtävään samanaikaisesti, samoihin tehtäviin jotka joitain vuosia aikaisemmin olivat vieneet paljon enemmän aikaa ja vaivaa. Tarvittaessa perheenäiti, lapset tai tuttavarouva tasasivat työkuormitusta.

Leena Saikkonen, syntynyt 1949, kertoo työstään kaupungissa vuonna 1965:

Ensimmäinen viikko meni kuin ”Liisalta Ihmemaassa”. Maisteri neuvoi sähköhellan ja uunin käytön, samoin pölynimurin, television, puhelimen ja suihkun. Kylpyamme oli minulle jo ylellisyyttä. Taloyhtiön pyykkikoneet, kuivaushuone ja mankeli olivat alhaalla ensimmäisessä kerroksessa. Pyykinpesussa ja mankeloinnissa maisteri oli aina mukana, sillä olihan kaikki hänen vastuullaan, koska olin alaikäinen. (…) Olin hyvässä talouskoulussa, sillä rouva oli entinen pitokokki. Hän opetti laittamaan ruokaa kalasta, maksasta, eläimen kielestä ja lihaa hyvin eri tavoilla, mitä olin ennen nähnyt. Päivällinen laitettiin aina yhdessä vanhan rouvan kanssa. Päivällisen söimme kaikki yhdessä keittiössä. (…) Jos jäi ylimääräistä, maisteri vahti vieressä, että söin kaikki. Tästä hyvästä ruokavaliostani sekä lisäannoksista johtuen sain tämän neljän ja puolen kuukauden aikana kymmenen kiloa ylimääräistä painoa.

Kotiapulaisen työ saattoi olla melko antoisaakin. Alueelliset erot teknologian käytössä olivat suuria. Hyvällä onnella maaseudulta tullut nuori sai monia hyödyllisiä oppeja ja taitoja elämäänsä asioista, joita ei koskaan kohtaisi kotiseudullaan. Suomalainen yläluokka oli usein ystävällistä ja ymmärtäväistä:

Isäntäväki oli suurenmoinen. He olivat korkeasti koulutettuja ja kannustivat minua jatkamaan lukioon. Sain sinutella heitä. Pääsin heidän mukaansa, minne he lähtivätkin, uimarannoille kesäisin, mökkilomille jne. (…) Perheeseen syntyi toinenkin poika. Työmääräni lisääntyi, mutta tämä perhe ymmärsi, että minulla pitää olla myös lukuaikaa. (…) Ihailin suuresti tätä perhettä. He joustivat työajoissa. Minun tehtäviini kuului pääasiassa lastenhoito, ruoanlaitto lapsille ja itselleni. Siivoaminen ei varsinaisesti kuulunut, mutta halusin panna paikat kuntoon ennen kuin isäntäväki saapui kotiin.

Yhteiskunnallisissa rooleissa, myös sukupuolirooleissa ja niihin yhdistyvissä oletuksissa, oli liikkumavaraa. Joskus palvelussuhteista kehittyi elinikäisiä ystävyyssuhteita ja kotiapulaista saatettiin pitää jopa perheenjäsenenä. Toista oli joskus alemman luokan kodeissa. Helena Niemeläinen, syntynyt 1934, kertoo työstään rautatieläisperheessä:

…Kun nyt ajattelen, miten helpolla kodin ulkopuolella työskentelevät rouvat pääsivät, pitää ihmetellä kuinka he kehtasivat orjuuttaa piikojaan, aivan kuin ne olisivat olleet jonkinlaisia koneita. Säännöt olivat kovat. Ei saanut kutsua vieraita kuin luvan perästä, ja poistumiseen piti myös pyytää lupa. Miesvieraita ei sallittu laisinkaan. Työtä, työtä, työtä tehtiin aamusta iltaan. Lapset tottuivat myös siihen, että palvelija tekee kaiken ja sitä saa komennella.

Työn kuormittavuus riippui siis myös työnantajasta. Yläluokan lapsiperheessä ja isossa asunnossa luulisi olleen työtä vähintään yhtä paljon kuin pienessä työläisasunnossakin. Pienituloisella rautatieläisellä on kuitenkin ollut suurempi tarve vaatia maksamalleen palkalle enemmän vastiketta. Vaikka rouvat eittämättä tarkoittivatkin usein hyvää, nuorelle ihmiselle oli varmasti raskasta itse työhön täysin liittymättömien asioiden kontrollointi.

Ajatuksia kotitaloustyöstä, teknologiasta ja Aulangon artikkelista

Kotiapulaisten määrä väheni voimakkaasti 1970-luvulla. Sosiaalipolitiikka, ja miksei kotitalousteknologiakin, johtivat siihen, että naisilla oli paremmat mahdollisuudet työskennellä. Suomi teollistui hyvin voimakkaasti sotien jälkeen, joten toista puolta työkykyisistä aikuisista olisi ollut järjetöntä pitää ”näkyvän” työelämän ulkopuolella. Suomessa kotitaloustekniset laitteet eivät ajaneet kotiapulaisia kadulle, vaan lait ja yhteiskunnan muuttuminen mahdollistivat sen, että naiset pääsivät pois kotiapulaisen työstä.

Tärkeintä uutta teknologiaa olivat jääkaappi, pyykinpesukone, vesijohtovesi ja viemäröinti. Jälkimmäiset olivat oikeastaan melko vanhaa tekniikkaa, mutta paikoitellen harvinaisia jopa kaupungissa. Suomessa kehitettiin kodin ergonomiaa ja keksittiin kuivauskaappi. Se oli oivallinen keksintö, joka säästi työtä ja varsinkin aikaa: kun astiat laitetaan pesun huuhtelun jälkeen kuivauskaappiin, ne kuivuvat nopeasti ja samalla kuivauskaappi toimii astiakaappina. Pystyasennossa lautaset säilyvät paremmin, kun niitä ei pinota päällekkäin. Pyyhkeellä kuivattaessa epäpuhtaudet voivat tarttua puhtaisiin astioihin, varsinkin jos samaa pyyhettä käytetään kauan[15]. Tämänkin ongelman kuivauskaappi ratkaisee.

Voidaan nähdä hienoinen ristiriita Kotitalouskeskuksen tutkimusten ja entisten kotiapulaisten melko vastaavaa aikaa koskevien muisteluiden välillä. Muisteluista saa kuvan, että työtä oli työläis- ja keskiluokan perheissä enemmän kuin tarpeeksi, ja että työ painottui fyysiseen työhön ja voimakkaasti muuhunkin kuin lastenhoitoon. Joko kyselytutkimukseen vuosina 1954–55 vastanneet ansiotyöäidit näkivät merkityksensä taloudenhoidossa suurempana kuin kotiapulaiset, tai sitten kysymyksessä on niin sanottu kaunistelu. Tai voi olla mahdollista, että 2000-luvulla kootuista muistelmista on tullut valituksi kirjaan enemmän niitä, joissa kerrotaan työn raskaudesta. Vuosien 1954–55 selvitys taas ei täysin tue sitä kuvaa kotitalouksissa asuneista kotiapulaisista, jonka muistelukirja antaa; näyttäisi siltä, että useat kotiapulaisista olivat vain osa-aika-avustajia ja asuivat muualla kuin perheessä, jota avustivat. Joka tapauksessa aineistosta nähdään ainakin, että kotiapulaiset olivat nuoria, jopa alaikäisiä, tyttöjä, joille työ oli raskasta ja matalasti palkattua; kotiapulaisia oli kaikissa yhteiskuntaluokissa, mutta määrä korreloi yhteiskunnallisen aseman kanssa; kotitaloustöissä avustivat monet eri henkilöt, kuten sukulaiset ja tuttavat, jotka olivat lähes järjestään naisia, ja että kotitalouden teknologia koettiin ainoastaan positiivisena ilmiönä, varsinkin pyykinpesukone ja vesijohtovesi. Miehet kantoivat polttopuuta ja vettä, jos sellaiseen oli tarvetta, mutta kaupunkikodeissa näitä ei enää juurikaan tarvinnut tehdä, joten raskaimmaksi työksi muodostuivat luultavasti pyykinpesuun liittyvät työt ja mattojen tomutus. Suhde kotitalousteknologiaan oli hyvin käytännöllinen. Näyttää siltä, että suomalaisissa kodeissa oli käytössä koneita ainoastaan työtä helpottamaan, ei statussymboleina. Kotityö oli kuitenkin hyvin sukupuolittunutta. Kaupunkilaiskodeissa, yhteiskuntaluokasta riippumatta, miehet eivät juuri osallistuneet kotitöihin. Paremmissa piireissä mies ei missään tapauksissa osallistunut edes yksinkertaisiin kotitöihin.

Teknologian kehittyessä myös vaatimukset kasvoivat. Aulangon mukaan kotitaloustyöaika ei vähentynyt, vaikka koneet lisääntyivät. Vain fyysinen kuormittavuus väheni, eli naiset olivat edelleen sidottuja kodin piiriin.[16] Teknologiasta itsestään oli siis vain hyötyä; kodinkoneet helpottavat sitä työtä, mihin ne on rakennettu. Ongelmana oli, että erilaiset tehtävät lisääntyivät. Jos ihmisten tarpeet, lähinnä kuluttajana, eivät muuttuisi, työtehtävienkään määrä ei lisääntyisi, jolloin kodinkoneiden käytön tuloksena olisi ollut sekä ajan että vaivan säästäminen. Mutta maailma muuttui kodin ympärillä. Muisteluiden kautta ei saada otetta tähän muutokseen tai vaikutukseen, joka kodinkoneiden myötä tuli. Työn lisääntyminen johtui ennen lähinnä perheenlisäyksistä. Aulangon (ja viitatun Leskisen[17]) tekstissä työn lisääntyminen ei kuitenkaan liene samanlaista välttämätöntä työtä, kuin se ennen oli. Ruoanlaittoa harrastetaan mielellään, ihmisillä on enemmän vapaa-aikaa, teollisuustyöt ovat kevyempiä ja energiaa riittää kotiinkin, on työttömyyttä, joka johtaa lisääntyneisiin kotonaolotunteihin, kasvavan keskiluokan vaurastuminen tuo mukanaan sisustamista, erilaisten elämäntapojen kokeilemista ja itsensä määrittämistä kuluttamalla, on kierrättämistä, retroilua ja paljon muuta, jotka tapahtuvat kotona. Kodeissa tehdään paljon enemmän sellaista, joka ei ole orjuuttavaa vaan oma valinta, joten kotityön määrän lisääntyminen viimeisten 30 vuoden aikana kertoo todennäköisesti paljon muustakin kuin sukupuolirooleista ja naisen asemasta kodin hengettärenä.

Kotitalousteknologian yleistyminen ei Suomessa ratkaissut kotiapulaisten tilannetta eikä perheenemännän työmäärää. Kotiapulaisen työ ei ollut suosikkiammatti, vaan naiset hakeutuivat muualle jos (/kun) se vain oli mahdollista. Sen sijaan tuntuu, että kotitalouskoneista oli vain hyötyä; niiden tulo ei lisännyt emännän työmäärää, koska kotiapulaisten poistuminen ja ammattikunnan häviäminen johtui sosiaalilainsäädännöstä ja koko yhteiskunnan rakennemuutoksesta.

Käytin Marja Aulangon artikkelia eräänlaisena ehdotuksena teknologian sukupuolittuneisuuden yleiselle mallille. Minulla heräsi artikkelin myötä kiinnostus siitä, mitä teknologian sukupuolittuneisuus voisi olla ollut Suomessa. Useammankin lukukerran jälkeen artikkeli jättää jälkeensä hieman epämääräisiä yleistyksiä, joissa niputetaan yhteen eri vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja, ja eri kulttuureja. Jotkut lankoja yhteen sitovat lyhyet kappaleet näyttävät tarkoitetun kiteyttämään yhteiskunnastamme ja ajastamme jotain, jota artikkelissa ei kuitenkaan käsitellä tai perustella. Aulanko:

Vaikka perinteinen naisten työ on teknologisia sovelluksia täynnä, tekniikka on ollut patriarkaalisten intressien leimaamaa. Koti on ollut naisten valtakuntaa, jossa työ ei tule koskaan valmiiksi. Tekniset asiat on näihin aikoihin asti katsottu miesten alueeksi […].[18]

Tarkoitetaanko tällä, että naiset ovat onnistuneet nousemaan tasa-arvoisempaan asemaan teknologiasta huolimatta, vai että naisten käyttämä teknologia itsessään on ollut osa patriarkaalista valvontaa, vai että tekniikan maskuliinisuus on säilynyt siitä huolimatta, että naiset ovat käyttäneet paljon tekniikkaa? Aulanko:

Tärkeä naisten työn helpottaja oli astiankuivauskaappi, joka oli suomalainen ja lähinnä Suomeen kotiutunut innovaatio 1940-luvun puolivälistä ja jonka kehittelijä oli nainen, Maiju Gebhard.[19]

Kun kautta artikkelin maskuliinisuutta ja teknologian hyviä puolia yhdessä on vältelty, tuntuu luontevalta, että naiskeksijä mainitaan, vaikkakin kotitaloustekniikoista kuivauskaappiin ehkä vähiten liittyy maskuliinisia tai mitään konnotaatioita. Luontevalta tuntuu myös se, että työn tekijä on tehnyt oivalluksen, koska hän ymmärtää parhaiten, millaiset parannukset ovat käyttökelpoisia ja mikä työn yksityiskohta vaatii kehittämistä. Siihen teollisuuden aloitetoimintakin perustuu. Itse asiassa olettaisi, että naiset ovat keksineet muutakin kotitaloustekniikkaa ja olisin niistä mielelläni lukenut. Teknologian ja sukupuolen käsittely yhdessä vaikuttaa olevan artikkelissa ongelmallista. Ikään kuin teknologia olisi jostain syystä esitettävä koko ajan negatiivisena, tai etuja olisi nollattava suhteettomasti korostetuilla haitoilla. ”Patriarkaalinen intressi” ei juuri herätä vastakaikua merkityksellään muuten kuin laajemmassa kokonaisuudessa, jossa patriarkaaliset intressit vallitsisivat rajoittavina ja ohjaavina käytänteinä koko yhteiskunnassa. Kansankielellä voitaisiin sanoa, että yhteiskunnan sukupuolittuneisuus ja miesten määrittämä todellisuus oli läsnä myös kotona ja keittiössä. On kuitenkin vaikeaa ottaa sitä näkökulmaksi, kotitaloustöissä vaikuttaa vallinneen enemmänkin käytännöllisyyden intressi.

Lähteet

Kirjallisuus

Bergholm, Tapio. Työyhteiskunta ja sukupuolijärjestelmän muutos 1945–2008. Teoksessa Hytönen, Kirsi-Maria ja Koskinen-Koivisto, Eerika (toim.), Työtä tekee mies, nainen. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura. Bookwell Oy, Jyväskylä 2011.

Julkunen, Raija. Suomalaisen palkkatyön yhteiskunta. Teoksessa Pärnänen, Anne ja Okkonen, Kaisa-Mari (toim.), Työelämän suurten muutosten vuosikymmenet. Tilastokeskus. Multipirint Oy, Helsinki. 2009.

Kilkki, Minna (toim.). Kotiapulaiset: muistoja sadan vuoden ajalta. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Karisto Oy:n kirjapaino, Hämeenlinna. 2006.

Kotitalouskeskuksen tiedoituksia n:o 6, Ansiotyö ja perheenemäntä. Kotitalouskeskus Ry. Maalaiskuntien Liiton Kirjapaino, Helsinki. 1956.

Kotitalouskeskuksen tiedoituksia n:o 9, Säilytystilat ja perhe. Kotitalouskeskus Ry. Maalaiskuntien Liiton Kirjapaino, Helsinki. 1958.

Kotitalouskeskuksen tiedoituksia n:o 10, Astianpesu. Kotitalouskeskus Ry. Maalaiskuntien Liiton Kirjapaino, Helsinki. 1958.

Parikka, Raimo (toim.). Suomalaisen työn historiaa: korvesta konttoriin. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Karisto Oy, Hämeenlinna. 1999.

Lehdet

Aulanko, Marja. Kotitalousteknologia naisten työn takana ja tukena. Tekniikan waiheita 2006, 1: 50–53.

Leskinen, Johanna. Mikä kotitalouden arkea hallitsee? Tiedepolitiikka 1993, 4: 5–10.

www

Keittiön koneellistuminen 1900-luvulla. http://opetus.ruokatieto.fi/Suomeksi/Oppimateriaali/Ruoka_ja_tapakulttuuri/Nykypaiva_rakentuu_historian_paalle/Keittion_koneellistuminen_1900-luvulla. Luettu 7.11.2012.

[1] Aulanko 2006, s. 53.

[2] Aulanko 2006, s. 53.

[3] Julkunen  2009, s. 19.

[4] Bergholm 2011, s. 41.

[5] Bergholm 2011, s. 33.

[6] Raija Julkusen tutkimuksesta: Bergholm 2011, s. 33,

[7] Julkunen 2009, s. 23.

[8] Rahikainen 1999, s. 345.

[9] Kotitalouskeskus 1956, s. 5.

[10] Luvut: Kotitalouskeskus 1956, s.11, 44–45.

[11] Kotitalouskeskus 1956, s. 16–22.

[12] Kotitalouskeskus 1958, s. 15, 21, 35.

[13] Ruokatieto Yhdistys ry.

[14] Kaikki lainaukset järjestyksessä: Kotiapulaiset 2006, s. 47, 65, 183, 198, 192, 187, 201, 282.

[15] Kotitalouskeskus 1958b, s. 35.

[16] Aulanko 2006, s. 53.

[17] Leskinen 1993, s. 6.

[18] Aulanko 2006, s, 60.

[19] Aulanko 2006, s, 56.

 

 

 

Neuvostoautot 1970-luvun idänkaupassa

Tässä tekstissä keskitytään Suomen ja Neuvostoliiton väliseen kauppaan ja autotuontiin 1970-luvulla. Yleisemmin idänkaupalla tarkoitettiin 1970-luvulla kaupankäyntiä sosialistisen talousmuodon omaksuneiden Itä-Euroopan ja Aasian maiden kanssa.[1] Niistä tärkein Neuvostoliiton-kauppa kytketään aikakautta käsittelevissä puheissa ja kirjoituksissa osaksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.[2] Kaupankäyntiä varten oli olemassa valtioiden välinen neuvottelu-, sopimus- ja toimenpidejärjestelmä, jollaisen laajuista ei ollut muiden sosialististen maiden kanssa.

Tuonnin monipuolistaminen

Neuvostoliitosta tuotiin pääasiassa öljyä ja raaka-aineita. Öljyn hallitseva osuus Neuvostoliiton tuonnista Suomeen johtui tiettävästi Neuvostoliiton omista vaatimuksista 1940-luvulla. Öljyllä oli ollut tarkoitus tehdä Suomi riippuvaiseksi Neuvostoliitosta.[3] Kaupankäynnillä alkoi olla suuri poliittinen painoarvo ja vähitellen se koettiin ikään kuin ystävyyden mittariksi, kirjoittaa entinen alivaltiosihteeri ja suurlähettiläs Paavo Rantanen. Neuvostoliiton-kaupasta tuli osa poliittista liturgiaa, jota toistettiin puheissa ja kannanotoissa, ja se näkyi varsinkin hallitusohjelmissa 1970-luvulla. Neuvostoliiton-kaupasta tuli osa Suomen ulkopolitiikkaa ja puolueettomuuspolitiikkaan liittyvää tasapuolisuutta kaupankäynnissä ulkomaiden kanssa.[4]

Kansantalouksien motiiveihin harjoittaa ulkomaankauppaa liittyi periaatteellisia eroja; Suomi oli siitä riippuvainen, mutta Neuvostoliitossa se oli pitkään eräänlaista ylijäämien vaihtokauppaa. 1960-luvulla Neuvostoliiton kotimarkkinoille suuntautuneessa teollisuudessa oli vasta kehittymässä vientiteollisuutta.[5] Clearing-kaupasta johtuen Suomen vienti ei voinut kasvaa, ellei tuonti kasvanut. Perinteisesti tuonnin kasvua rajoitti muun muassa sopivien tuontitavaroiden löytäminen.[6] Massatavaran tuonti oli edullista, sillä Suomi ja Neuvostoliitto olivat rajanaapureita ja niiden junaliikenteellä oli sama raideleveys. Raaka-aineet voitiin kuljettaa tehtaalta tehtaalle ilman välilastauksia. Erittelyiltään yksiselitteiset ja muuttumattomat teolliset massatuotteet soveltuivat hyvin kiintiöihin sidottuun kaupankäyntiin.

Kun tuonti markkinatalousmaista oli vapautunut vuonna 1957, suomalaisia oli vaikeaa saada viehättymään muista neuvostoliittolaisista tuotteista. Suurimpana poikkeuksena oli Moskvitsh ja myöhemmin Lada, joiden myyntihinta asetettiin niin alhaiseksi, että ne kävivät kaupaksi.[7] Rajoitusten poistamisen jälkeen suosittujen vodkan ja säilykkeiden kysyntä pysyi melko samana, vaikka moni muu vastaava tuote katosi Suomesta. Näiden harvojen tämän tyyppisten tuotteiden menestystä selitti harvinaisen kattava markkinointi, johon osallistuivat valtionyhtiöt ja keskusliikkeet, mutta myös se, että vodka ja säilykkeet olivat hyvin muuttumattomia ja yksiselitteisiä tuotteita.[8]

Tuonnin monipuolistamiseksi ja joustavoittamiseksi uusien kauppatuotteiden etsimisen lisäksi muun muassa poistettiin sitovat kiintiöt sopimuksista. Suunnitelmatalouksien uudistumissykli oli pidempi kuin markkinatalousmaissa. Muoti, ostajien mieltymykset ja teknilliset uudistukset eivät niissä vaikuttaneet kulutustavara- ja laitetuotantoon samalla voimalla kuin lännessä. Tuontia vaikeutti myös neuvostotalouden päätöksenteon erilaisuus; Kun Suomessa valmistuivat tuontitoivelistat hieman ennen uuden tuontisopimuksen neuvotteluja, Neuvostoliiton valtiollinen suunnittelukomitea Gosplan tarvitsi uudenlaista tuontia varten varattavat kiintiöt jo useita kuukausia aikaisemmin.[9]

Paavo Rantasen muistelujen mukaan koneiden ja laitteiden vientikiintiö Neuvostoliitosta Suomeen oli kauppaneuvotteluissa arka paikka, jossa oli syytä pitää mielessä Neuvostoliiton arvovaltanäkökohdat. Sen edustajat toivat usein esiin maan mahtavuutta ja roolia teollisuusvaltiona. Puheilla olikin katetta esimerkiksi avaruusteknologiassa, metallurgiassa, puolustusteollisuudessa ja energia-alalla, mutta silti Neuvostoliiton ulkomaankaupan rakenne muistutti lähes kehitysmaata, Rantanen kirjoittaa. Maan länsiviennissä painopiste oli energiassa ja raaka-aineissa.[10] Vuonna 1980 Neuvostoliiton tuonnista Suomeen 84 prosenttia oli energiaa ja Suomin viennistä Neuvostoliittoon 99,1 prosenttia oli teollisuustuotteita.[11]

Maidenvälisen kaupan runkosopimus tehtiin viideksi vuodeksi kerrallaan ja vuosittaisissa tavaranvaihtoneuvotteluissa kiintiöt täsmennettiin kunkin vuoden tilannetta vastaaviksi.[12] Ennen neuvotteluja yritykset lähettivät työryhmille toiveita tuonti- ja vientiartikkeleiden määristä ja työryhmät laativat luettelot neuvotteluja käyvälle valtuuskunnalle.[13] Ilmeisesti neuvostoliittolaisilla oli halukkuutta saada Suomesta suurien investointitavaroiden kiintiöihin kuulumattomia tuotteita.[14] Suomalaisten halukkuus lisätä energia- ja raaka-ainekiintiöihin kuulumattomia tuotteita oli varauksellisempaa. Tai kuten koneiden ja laitteiden sekä liikennevälineiden kaupan laajentamista samoin kuin yhteistyötä koneenrakennuksen alalla tutkivan suomalais-neuvostoliittolaisen työryhmän kokouspöytäkirjaan syksyllä 1975 merkittiin, sen tuli keskinäisen kone- ja laitekaupan edelleen lisäämiseksi aktiivisesti pyrkiä selvittämään tuotannollisen yhteistyön ja erikoistumisen tarjoamia mahdollisuuksia koneenrakennuksen aloilla.[15] Tämähän ei vielä tarkoittanut, että kauppaa olisi lisätty.

Virallisissa teksteissä Suomen tasavallan ja Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton hallitusten pyrkimyksenä oli koko 1970-luvun ajan lujittaa ja jatkuvasti laajentaa maiden välisiä kaupallisia ja muita taloudellisia suhteita.[16] Henkilöautojen, käytännössä Ladan, tuonnin lisääminen oli linjassa Neuvostoliiton pyrkimyksien, siirtää vientinsä painopistettä korkeampaan jalostusasteeseen, kanssa.[17]

Neuvostoliiton autoteollisuusuudistus

Neuvostoliiton toisen maailmansodan jälkeinen autoteollisuus perustui teknologiatuontiin. Tuotanto oli koottu suuriin kombinaatteihin, joissa autot valmistettiin alusta asti. Palautekanavaa autojen käyttäjiltä niiden valmistajille ei ollut olemassa. Tämän ja kilpailun puuttumisen vuoksi autojen laatu ei kehittynyt ja automallit eivät uudistuneet. Koska kombinaatit valmistivat osia itsenäisesti, niiden standardisointi oli vaikeaa ja erikoistuneen suurimittaisen sarjatuotannon etuja ei saavutettu. Tehtaiden välillä oli vähän tiedonvaihtoa, ja niiden pienet tutkimus- ja tuotekehitysosastot ponnistelivat kaikki samojen tehtävien kanssa sen sijaan, että olisivat tutkineet ja kehittäneet ajoneuvoja yhdessä.[18]

Neuvostoliiton autoteollisuus oli 1960-luvulla sekä määrällisesti että laadullisesti länsimaita jäljessä. Tuotantovalikoima koostui pienistä ja keskikokoisista kuorma-autoista, linja-autoista, edustus- ja virka-autoista sekä kansanautoiksi tarkoitetuista pienistä henkilöautoista. Pobedan seuraajaksi tullut Volga[19] oli suurehko ja kallis, tavallisten ihmisten tavoittamattomissa ollut henkilöauto. Pieni Jalta taas oli hyvin vaatimaton ja vikaherkkä henkilöauto. Sitten oli Moskvitsh, paljon valmistettu ja laadultaan hieman epätasainen henkilöauto.[20]

Perinteisesti Neuvostoliiton johdossa ei ollut kannatettu yksityisautoilua. Oli suunniteltu joukkoliikennettä ja autonvuokrausta, mutta länsimaissa yleistä henkilöautojen yksityisomistusta ministerineuvoston puheenjohtaja Nikita Hruštšov tiettävästi väheksyi.[21] Hän kuitenkin kannatti kuorma-autovalmistuksen tehostamista.[22] Hruštšovia puheenjohtajana seuranneen Aleksei Kosyginin mielestä autoteollisuus valmisti vanhanaikaisia ja tarpeettomia kuorma-autoja. ZIL- ja GAZ -kuorma-autotehtaita uudistettiin, mutta se tapahtui Kosyginin mielestä liian hitaasti; Neuvostoliiton autotuotanto oli kehitystasoltaan jälkeenjäänyttä eikä vastannut sen ajan neuvostoyhteiskunnan tarpeita. Kosygin ehdotti Gosplanille kokonaan uutta ohjelmaa, jossa länsimaisen teknologian avulla perustettaisiin uutta henkilöautoteollisuutta.[23]

Kosyginin esittämät tavoitteet olivat osa uudistusta, jossa oli keskeistä saada tuotanto entistä paremmin vastaamaan käyttäjien tarpeita. Neuvostoliittolaisen teollisuustuotannon indikaattoreita olivat muun muassa bruttotuotanto.[24] Tuotannossa oli tärkeintä kiintiöiden saavuttaminen niin, että kaikki muu, muun muassa laatu, oli sille alisteista. Nyt olisi alettu kiinnittää huomiota muun muassa myytyihin tuotteisiin, tuotevalikoimaan ja yrityksen kannattavuuteen. Uudistus ei jäänyt voimaan. Tuotannon suuret ongelmat, resurssien tuhlaaminen, tehottomuus ja joustamattomuus, peittyivät kokonaiskasvun alle, sillä Neuvostoliiton taloudessa oli vielä 1960-luvun lopulla kasvuvaraa ja Siperian käyttämättöminä olleita laajoja resursseja otettiin käyttöön.[25]

Viisivuotiskaudella 1966–1970 päätettiin kuitenkin toteuttaa olemassa olevien autotehtaiden laajennuksia ja uusien perustamisia. Moskvitshin kehitystyöhön saatiin apuun ranskalainen Renault ja Togliattiin alettiin Fiatin kanssa rakentaa Volgan autotehdasta, jossa autotuotanto alkoi vuonna 1970 VAZ-2101:lla, ”Zhigulilla”. Teknologia tehtaisiin tuotiin lännestä ja autotehtaiden tuotantoa suunnattiin vientiin, aluksi Itä-Eurooppaan ja kehitysmaihin, myöhemmin myös länsimaihin.[26]

Konelan kokonaistaloudelliset moottoriajoneuvot

Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa oleva saksalaisomaisuus määrättiin Neuvostoliitolle. Oy Löfström Ab:sta tuli Neuvostoliiton omaisuutta ja yhtiön nimi muuttui vuonna 1948 Oy Konela Ab:ksi.[27] Se oli juridisesti suomalainen auto- ja konealan maahantuontiyritys, jonka pääosakas oli neuvostoliittolainen ulkomaankauppayhtymä V/O Avtoexport. Neuvostoliittolaisten autojen maahantuonti oli Konelan yksinoikeus.[28]

Konelan tehtävänä oli toteuttaa Suomen ja Neuvostoliiton välistä kauppapolitiikkaa ja myydä kiintiön mukainen määrä autoja.[29] Kiintiöitä pyrittiin myös kasvattamaan. Neuvostoliiton kauppaneuvottelijoiden mielestä Oy Konela Ab:n mittava työ neuvostoliittolaisten tuotteiden myynnin lisäämiseksi Suomessa ei vielä riittänyt, vaan sen lisäksi suomalaisella osapuolella olisi mahdollisuus ”toimia tarmokkaasti neuvostoliittolaisten konehankintojen laajentamiseksi”.[30] Tällä tarkoitettiin kaupankäyntikoneiston suomalaista osapuolta, jonka olisi tullut löytää lisää jalostettuja tuontiartikkeleita. Jokainen Suomessa markkinoitu neuvostoliittolainen moottoriajoneuvo merkitsee parantuneita vientimahdollisuuksia Neuvostoliittoon, Konelan lehdessä kerrottiin. Sen mukaan Suomen teollisuuden kehityksen ja työllisyyspolitiikan ratkaisemisen kannalta asia oli ensiarvoisen tärkeä.[31] Kiintiö asetettiin Suomen ja Neuvostoliiton neuvotteluvaltuuskuntien tekemien ehdotusten perusteella. Suomen valtuuskunnan ehdotus perustui yleensä Konelan arvioon. Tai myyntitavoitteeseen.

Toimittaja Paavo Kähkölä kysyy kirjailija Aku-Kimmo Ripatin kanssa kirjoitetussa pamfletissa vuonna 1971, miksi neuvostokone ei kelpaa suomalaisille; ”Vanha tuttu Mossekin saa nimen Elite Cavalier hemmotelluille autonostajille paremmin kaupaksi käydäkseen”.[32] Silloin elettiin Moskvitshin valtakauden loppua. Niitä oli Suomessa vajaat 40000 kappaletta ja se oli Suomen seitsemänneksi yleisin automerkki. Neuvostoauto alkoi kyllä Ladan myötä kiinnostaa, ja syynä saattoi olla se, että laatu ja hinta olivat vihdoinkin kohdallaan.[33]

Uuden Suomen Moskovan kirjeenvaihtajana työskennellyt Jyrki Koulumies on miettinyt itäauton suosion ideologisia syitä: sosialismiin jollain tavoin myönteisesti suhtautuvia ihmisiä oli vaalituloksista päätellen noin neljäsosa äänestäjistä. Autoilla luulisi siis olleen kysyntää.[34] Vastustustakin oli. Kähkölä kuvaa aikakauden ilmapiiriä: ”Maassa on merkittäviä teollisuus- ja liikemiespiirejä, joiden mielestä kauppa Neuvostoliiton kanssa tulisi rajoittaa tiettyyn minimiin ja sitä nykyisestä jopa supistaakin.”[35]

Kenties itäautot herättivät tunteita puolesta ja vastaan. Niitä kuitenkin markkinoitiin neutraalina järkihankintana. Yhdistettiin etelän lämmin temperamentti ja avaruustekniikan taitajien kylmä järki, totesi 1970-luvun alun Lada-mainoskin, ja jatkoi teknisten ominaisuuksien luettelemisella.[36] Konelan piirimyyjät kamppailivat sen tosiasian kanssa, että ostajia ei ollut tarpeeksi. Käytettyjen autojen markkinat haittasivat uusien autojen myyntiä ja myyntitavoitteet saavutettiin katetta pienentämällä.[37] Pitkin vuosikymmentä markkinointi toisti samaa kaavaa järkevyydestä ja edullisuudesta:

Konelan edustamien henkilö-, paketti- ja kuorma-autojen kokonaistaloudellisuus soveltuu sellaisenaan kaikkien auton tarvitsijoiden keskeiseksi valintaperusteeksi. Lada, Elite, Volga ja kaikki muut neuvostoliittolaiset moottoriajoneuvot tarjoavat turvallisuutta, viihtyisyyttä, luotettavuutta – parhaan mahdollisen katteen – varsin vähällä rahalla.

On myös korostettava erästä yksittäistä autokauppoja laajempaa asiaa. Neuvostoliittolaisten autojen markkinaosuuden kasvu maassamme yksinkertaisesti vakaannuttaa taloudellista tilaamme: se vähentää elinkeinoelämämme alttiutta suhdannevaihtelujen seurauksiin ja luo kiinteitä edellytyksiä työttömyyden kaventamiseen tähtäävälle toiminnalle – ja on osaltaan luomassa niitä lähes 130.000 työpaikkaa, jotka idänkauppa on mahdollistanut.[38]

Suomen ulkomaankaupalle 1970-luvulla yleistä maksutasevajetta[39] torjuttiin lisäämällä tuontisäännöstelyä ja suosimalla suomalaista tuotantoa. Autoille asetettiin uusi vero. Konelan tiedotuslehdissä ihmeteltiin, miksi säännöstely kohdistui myös tuontiin, joka ei ”rasittanut ulkomaankauppaamme”, eli bilateraaliseen tavaranvaihtoon. Lehdissä pelättiin, että autojen hintataso nousee ja kallistuvien autojen markkinoilla päädytään yhä useammin niin sanottuihin keskiluokan autoihin.[40] Toisin sanoen pelkona oli, että halpoja autoja ostavilla ihmisillä ei olisi enää varaa ostaa niitä, jolloin neuvostoautojen merkittävin myyntietu menetettäisiin.

k1

Kaavio 1. Henkilöautojen tuonti Suomeen vuosina 1970–1979.[41]

k2

Kaavio 2. Itäryhmän henkilöautojen tuonti Suomeen vuosina 1970–1979.[42]

k3

Kaavio 3. Suomessa moottoriajoneuvorekisterissä olevat neuvostoliittolaiset henkilöautot vuosina 1970–1979.[43]

Kaaviosta 1 nähdään, että 1970-luvulle tultaessa suurin osa kaikista Suomeen tuoduista henkilöautoista oli länsimaisia, mutta osuus pieneni. Kaavio 2 osoittaa, että 1970-luvulla Suomeen tuoduista itäryhmän henkilöautoista valtaosa tuotiin Neuvostoliitosta. Kaavion 3 mukaan Volgan osuus henkilöautoista oli Suomessa 1970-luvulla marginaalinen, Moskvitshien määrä väheni ja Ladojen lisääntyi. Moskvitshin suosio oli säilynyt Suomessa 1960-luvulla tuontirajoitusten poistumisesta ja länsiautojen lisääntymisestä huolimatta. Se oli kokoluokassaan halpa auto ja sillä oli edulliset maksuehdot. Ladan valmistuksen alettua Moskvitshia pyrittiin kehittämään ja profiloimaan Ladan ja Volgan väliin, siinä onnistumatta. Moskvitshia sai Neuvostoliitossa jopa ilman jonottamista.[44]

Tilavaa neliovista Volgaa käytettiin Suomessa taksiautona. Sen suorituskyky oli vaatimaton ja Volgiin asennettiinkin Suomessa uusia moottoreita. Toisin kuin Moskvitsh, Volga ei menestynyt vuoden 1962 tuonnin vapautumisen jälkeen. Niiden määrä laski Suomessa koko ajan ja tuonti lopetettiin 1980-luvun alussa.[45] Muita moottoriajoneuvoja kuin henkilöautoja maahantuotiin yhteensä vain joitain satoja vuosittain.[46] 1970-luvun alussa Jaltat ja vanhimmat Moskvitshit poistuivat autokannasta suuressa määrin, mutta uudemmilla Moskvitsheilla oli vielä menekkiä.[47]

Vuonna 1971 alkoi Lada 1200:n maahantuonti, joka jatkui vuoteen 1982 saakka. Lada 1200 perustui Fiat 124 -malliin vuodelta 1966. Vuonna 1972 tuli myyntiin perusmalliin perustuva farmarimalli Lada Combi. Sitä valmistettiin vuosina 1972–1985. Vuosikymmenen hiljaista keskivaihetta lukuun ottamatta uusia Lada-malleja ilmestyi joka vuonna. Erot mallien välillä olivat melko pieniä, mutta sellainen uudistustahti oli silti poikkeuksellista itäryhmän autoille.[48] Lada lisääntyi viimeisen vuosineljänneksen 1971 aikana 848:lla, suhteessa yhtä paljon kuin tutut Moskvitshit. Vuoden 1972 lopussa Konela tilastoi Moskvitsh Elite 1300:n ja 1500:n sekä Ladojen määriksi 27890 ja 7305 kappaletta ja vuoden 1973 lopussa 28222 ja 15519 kappaletta.[49] Ladasta oli tuleva yleisin itäryhmän auto Suomessa vuosikymmenen puolivälissä. Ladan tulon myötä neuvostoliittolaisten autojen markkinaosuus nousi vajaalla viidellä prosenttiyksiköllä vuoden aikana.[50]

Suomeen tuotiin vuonna 1973 noin 110000 henkilöautoa ja vuonna 1974 noin 80000.[51] Tuontisäännöstelyn vaikutusta notkahdukseen on vaikea arvioida, sillä öljyn hinnan kallistumisen on täytynyt myös vaikuttaa ostokäyttäytymiseen. Neuvostoautojen osuus Suomen henkilöautokaupasta nousi pysyvästi yli kymmeneen prosenttiin, ollen vuonna 1979 peräti 15,1 prosenttia.[52]

Valtion moottoriajoneuvojen hankintasuunnitelmat

Valtion lisääntyviin ja kasvaviin laitoksiin ja virastoihin hankittiin 1960-luvulla vuosittain jopa satoja moottoriajoneuvoja.[53] Automerkkejä ja -malleja oli useita kymmeniä. Valtiovarainministeriön vuonna 1967 asettaman moottoriajoneuvotoimikunnan tehtävänä oli muun muassa laatia vuosittain suunnitelma valtion moottoriajoneuvohankinnoista virastojen ja laitosten omien suunnitelmien perusteella sekä hyväksyä hankintaehdotukset.[54] Valtion moottoriajoneuvotoimikunnan hankintapäätökset vahvisti valtiovarainministeriö ja toteutti Valtion hankintakeskus.[55]

Toimikunta sai vuotta 1970 koskevan hankintasuunnitelman valmiiksi kesällä 1969. Se ehdotti, että uusiin autoihin varattavaa vuosittaista määrärahaa korotettaisiin ja epätaloudelliset autot poistettaisiin, jolloin virastojen ja laitosten ajoneuvokalusto uudistuisi 5–6 vuodessa. Moottoriajoneuvoista muodostettiin suosituslista, eli tietyt automerkit ja -mallit olivat etusijalla. Toimikunta suositteli kotimaisten ajoneuvojen hankkimista muun muassa työllisyyssyistä. Suurien autohankintojen edullisuutta se perusteli sillä, että uusien autojen hankintahinnasta palautuisi valtiolle jopa puolet erilaisina veroina ja tullimaksuina, ja sillä että vanhojen autojen myynnistä valtio saisi huomattavan määrän rahaa. Suunnitelmassa alleviivattiin sitä, että uuden moottoriajoneuvon hankinta valtiolle muodostuisi taloudellisesti vähäisemmäksi rasitukseksi kuin vanhan auton vähänkin suurempi korjaus. Huomattavia henkilöautomääriä saivat muun muassa poliisi (183), puolustusministeriö (70), posti- ja lennätinlaitos (21), tie- ja vesirakennushallitus (26) ja valtionrautatiet (15).[56]

Valtion laitosten ja virastojen Moskvitsheista ja Volgista ei 1960-luvun lopulla juuri pidetty. Niissä oli paljon vikoja ja niillä oli huono ajaa. Virastot ja laitokset esittivätkin usein länsimaisten autojen hankkimista. Esityksissä olevissa vertailuissa neuvostoliittolaiset autot hävisivät paino/teho -suhteessa ja luotettavuudessa ja siinä, että ne olivat talvella kylmiä ja kesällä kuumia ajaa ja matkustaa.[57] Esimerkiksi Tullihallitus oli saanut vuoden 1967 aikana 13 uutta autoa: viisi Ford Taunusta, kaksi Ford Transitia, neljä Moskvitsh Eliteä, yhden Rambler 220:n ja yhden Volvo Amazonin. Mainituista autoista olivat kaikki muut, paitsi Moskvitsh Elitet, osoittautuneet kestäviksi ja käyttötarkoituksiinsa sopiviksi. Tullihallituksen selvityksessä todettiin, että Moskvitsheissa oli ilmennyt melko paljon rakenteellisia vikoja, kuten kytkimen ja vaihdelaatikon särkymisiä jo alle 6000 ajokilometrin aikana. Tullihallituksessa epäiltiin, että ne eivät ilmeisesti tulisi kestämään vaativaa virka- ja partioajoa, vaan aiheuttaisivat huomattavia korjauskustannuksia heti takuuajan päätyttyä.[58]

Valtion virastot ja laitokset olivat jopa hyvin haluttomia ostamaan neuvostoliittolaisia autoja. Haluttomuuden lisäksi niiden hankkimista vaikeuttivat toimitusongelmat ja tarkoituksenmukaisten autojen puuttuminen.[59] Neuvostotuotteiden ostopakkoa ei ollut, mutta jossain määrin niiden ostamista pidettiin velvollisuutena, ja niihin jaettiin omia määrärahojakin.[60] Valtion moottoriajoneuvotoimikunnan vuonna 1970 puoltamista 255 henkilö- ja farmariautosta yhdeksän oli Neuvostoliitosta. Toimikunnan tavoitteena oli, edellä mainittujen lisäksi, huomioida myös kauppapoliittiset syyt. Hankinnat pyrittiin ohjaamaan Suomeen aina kun mahdollista ja Neuvostoliiton tuontiin pyrittiin kiinnittämään erityistä huomiota. Valtion henkilöautokanta jakaantui kuitenkin vielä vuonna 1975 noin viiteenkymmeneen automerkkiin. Kuudesta tuhannesta autosta yli kaksi kolmasosaa oli Länsi-Euroopasta ja viidesosa Japanista. Kuusi prosenttia autoista oli itäryhmästä ja valtaosa niistä oli neuvostoliittolaisia. Yhdysvaltalaiset 43 autoa olivat ilmeisesti Suomen valtion edustusautokanta. Suomen osuus oli 551 Saabia.[61]

Valtion hankintaohjelmassa henkilöautot jaettiin neljään ryhmään: 4-5 hengen autot, edustusautot, henkilöpakettiautot ja yhdeksän hengen pienoisbussit.[62] 1970-luvun lopulta lähtien moottoriajoneuvotoimikunta suositteli henkilöpakettiautoksi Lada Combia, josta tuli suosittu farmarimalli.[63] Maastoautoissa Lada Nivaa pidettiin silloin tällöin tarkoituksenmukaisempana kuin esimerkiksi Jeep Cherokeeta.[64] Moottoriajoneuvotoimikuntaan tuli huolellisesti perusteltuja hankintaehdotuksia monista merkeistä ja malleista, mutta lähtökohtaisesti valtion henkilöautoiksi suositeltiin 1970-luvun loppupuolella vain muutamaa merkkiä. Esimerkiksi Posti- ja lennätinlaitoksen moottoriajoneuvojen hankintasuunnitelmaan kuului vuonna 1979 vain kolmea erilaista henkilöautoa, seitsemäntoista Saab 99 GL:ää, kuusikymmentäyksi Lada Combia ja kuusi Volvo 245:a.[65]

Laajentuvan, lujittuvan ja syventyvän taloudellisen yhteistyön aika

1970-luvulla 18 prosenttia Suomen tavaraviennistä meni Neuvostoliittoon. Kun öljyn hinta nousi, suomalainen teollisuus lisäsi pitkälle jalostettujen tuotteiden vientiä. Kun öljyn hinta laski tai Neuvostoliitossa oli toimitusvaikeuksia, se kompensoi tuontivajettaan muun muassa koneilla ja laitteilla.[66] Tuonnin yksipuolinen koostumus johti moniin yrityksiin tuoda Neuvostoliitosta koneita ja laitteita. Pitkäaikaisinta yrittämistä edusti kenties siviililentokoneiden tarjoaminen lähinnä Finnairin käyttöön. Suomalaisen osapuolen mielestä lentokoneet olivat sopimattomia ja niiden ostamisesta kieltäydyttiin. Tämän aiheuttamaa arvovaltaongelmaa lievennettiin kompromissilla, jonka seurauksena puolustusvoimille ostettiin Neuvostoliitosta helikoptereita.[67]

Ilman Ladaa neuvostoauto olisi lähes kadonnut suomalaisesta katukuvasta 1970-luvulla. Suomen kannalta Ladojen ostaminen oli hyvä näyttö siitä, että Suomeen tuotiin muutakin kuin raaka-aineita. Se oli, suurlähettiläs Paavo Rantasen sanoin, kauppapoliittinen solidaarisuuden osoitus neuvostoliittolaisille kauppakumppaneille.[68] Vuosikymmenen lopulla Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittiin 15-vuotinen taloudellisen yhteistyön sopimus.[69] Lada oli Suomessa vuoden myydyin auto useampana vuonna ja autotuontiin suunniteltiin mittavaa kasvua.[70]

Neuvostoliiton ulkomaankaupan toimitusongelmat eivät olleet yleistä tietoa 1970-luvulla. ”Kuolleilla sieluilla” täytettiin Neuvostoliiton pysyväksi jäävää tuontivajetta.[71] Tämä oli varsinkin 1980-luvun ilmiö, jolloin Neuvostoliitolla oli toistuvasti vaikeuksia toimittaa kiintiöiden mukaisia tuontimääriä. Huolimatta siitä, millä motiiveilla Neuvostoliiton teollisuustuotantoa ja kaupankäyntiä kehitettiin 1960-luvulta lähtien, voidaan muun muassa sen voimakkaasti laajentuneen autoviennin nähdä toimineen eräänlaisena säätövarana energian ja raaka-aineiden kaupan epävarmuuksien hallinnassa. Neuvostoliiton talousjärjestelmä ei ollut tunnettu nopeasta muuntautumiskyvystään. Jos Ladoilla sekä muilla koneilla ja laitteilla paikattiin vaihtotasetta 1980-luvulla, on saman tilanteen ollut mahdollista vallita 1970-luvullakin.

Teksti on julkaistu Tieliikennemuseo Mobilian näyttelyjulkaisussa Leveillä lahkeilla: autot  ja liikenne 70-luvulla vuonna 2019.

Lähteet

I Arkistolähteet

Tieliikennemuseo Mobilia, Kangasala.

Konelan Piirimyyjät ry:n arkisto.

Poliisin aineisto.

Tie- ja vesirakennushallituksen hankinta-arkisto.

Kansallisarkisto (KA), Mikkeli.

Kauppa- ja teollisuusministeriön kauppaosaston arkisto.

Valtiovarainministeriön järjestelyosaston arkisto.

Elinkeinoelämän keskusarkisto (Elka), Mikkeli.

Oy Konela Ab:n arkisto.

Ulkoministeriön arkisto (UM), Helsinki.

Tavaranvaihtosopimukset 58 B1-2 NL.

II Painetut lähteet

Lehdistö

Kauriin merkeissä, Oy Konela Ab:n henkilökuntalehti 1-2/1973.

Konelan uutiset 3/1971, 4/1976, 1-2/1977, 4/1977, 2/1978, 3/1984, 2/1989.

Talouselämä 33/1971.

Ulkopolitiikka 1/1968, 2/1973, 4/1973.

Muut painetut lähteet

Frisk, Mikko, Poliisiautot vuosien saatossa. Poliisikoulun perusopintojen julkaisematon päättötyö. Poliisikoulu, Tampere 2001.

Suomen virallinen tilasto XXXVI:13, Liikennetilastollinen vuosikirja. Liikenneneuvosto, Helsinki 1972.

Suomen virallinen tilasto XXXVI:14–22, Liikennetilastollinen vuosikirja. Tilastokeskus, Helsinki 1972–1980.

Suomen virallinen tilasto I A:90–99, Ulkomaankauppa. Tullihallitus, Helsinki 1971–1980.

III Kirjallisuus

Hirvensalo, Inkeri, Suomen ja SNTL:n välinen clearing-maksujärjestelmä. Suomen Pankin julkaisu A:49. Suomen Pankki, Helsinki 1979.

Hirvensalo, Inkeri; Sutela, Pekka, Rahat pois Bolševikeilta: Suomen kauppa Neuvostoliiton kanssa. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki 2017.

Holliday, George D., Technology Transfer to the USSR, 1928–1937 and 1966–1975: the Role of Western Technology in Soviet Economic Development. Westview Press, Boulder, Colorado 1979.

Holopainen, Kari, Orpo piru: muistelmia Neuvostoliitosta, idänkaupasta ja hiukan muustakin. Opus Liberum, Helsinki 2007.

Karjalainen, Ahti, Suomen ja Neuvostoliiton välinen taloudellinen yhteistyö eilen, tänään ja huomenna. Ulkopolitiikka 2/1973.

Keskinen, Tuomas, Idänkauppa 1944–1987. WSOY, Helsinki 1987.

Koulumies, Jyrki, Kaikki ajoi Ladalla: Idänkaupan lyhyt oppimäärä. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki 2016.

Kähkölä, Paavo; Ripatti, Aku-Kimmo, Suomen idänkauppa. Otava, Helsinki 1971.

Laitinen, Timo, Auto 70-luvulla: Nousun ja kriisin vuosikymmenellä. Alfamer Oy, Helsinki 2008.

Mäkipirtti, Markku, Ajoneuvot Suomessa 2: Neuvostoliittolaiset autot. Apali Oy, Tampere 2009.

Möttölä, Kari; Bykov, O.N.; Korolev, I.S (toim.), Finnish-soviet economic relations. MacMillan Press, London 1983.

Parkkinen, Pekka, ’The Impact of the Trade with the Soviet Union on Finnish Economy’, teoksessa Möttölä et al. (toim.) 1983.

Piskulov, Juri; Seppänen, Esa (suom.), Näin teimme idänkauppaa. Ajatus Kirjat, Gummerus Kustannus Oy, Helsinki 2009.

Rantanen, Paavo, Talviministeri: Diplomatian näyttämöiltä politiikan parrasvaloihin. Gummerus, Helsinki 2000.

Smeljakov, Nikolai N., ‘Industrial Cooperation and Joint Production in Soviet–Finnish Economic Ties’, teoksessa Möttölä et al. (toim.) 1983.

Smeljakov, Nikolai N.; Mallinen, Jukka (suom.), Muistelmia ja huomioita Suomesta. Oy Novomedia Ltd., Helsinki 1994.

Tiusanen, Tauno, Gorbatshov – neuvostotalouden uudistaja. Gummerus, Helsinki 1987.

Viita, Pentti, Kapitalismin ja sosialismin puristuksessa: Suomen ja Neuvostoliiton taloussuhteet 1944–1991. BSV Kirja, Helsinki 2006.

IV Internet

’Lada mainos’, [https://www.youtube.com/watch?v=AsDNAY3lsHE], katsottu 25.5.2018.

’Ladan takavetomalliston vaiheita Suomessa 1971–1997’, [https://www.ladakerho.fi/info/takaveto/yleista.htm], luettu 3.5.2018.

Siegelbaum, Lewis H., ‘Cars for comrades: the life of the Soviet automobile’, [http://hdl.handle.net/2027/heb.32409]. American Council of Learned Societies 2011.

https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Konela. Luettu 3.5.2018.

[1] Bister, Rauno, ’Suomen idänkauppa kehittyy’, Ulkopolitiikka 1/1968, 9.

[2] Neuvostoliittoa lukuun ottamatta keskusjohtoiset taloudet olivat Suomelle hyvin vähämerkityksisiä kauppakumppaneita. Hirvensalo & Sutela 2017, 190.

[3] Koulumies 2016, 27.

[4] Rantanen 2000, 186.

[5] Bister, Rauno, ’Suomen idänkauppa kehittyy’, Ulkopolitiikka 1/1968, 20.

[6] Hirvensalo & Sutela 2017, 155; Keskinen 1987, 197.

[7] Sutela 2014, 82, 131.

[8] Bister, Rauno, ’Suomen idänkauppa kehittyy’, Ulkopolitiikka 1/1968, 15–19.

[9] Sama.

[10] Rantanen 2000, 196.

[11] Parkkinen 1983, 195.

[12] Kyröläisen 1981, 231 mukaan Hirvensalo 1979, 68.

[13] Ulkoasiainministeriön kauppapoliittisen osaston arkisto, 58 B2 NL/155, Muistio Suomen ja Neuvostoliiton välisistä vuotta 1973 koskevista tavaranvaihtoneuvotteluista Helsingissä 13.–23.11.1972. UM.

[14] Mm. Holopainen 2007, 117.

[15] Koneiden ja laitteiden sekä liikennevälineiden kaupan laajentamista samoin kuin yhteistyötä koneenrakennuksen alalla tutkivan suomalais-neuvostoliittolaisen työryhmän kokous 9.-11.9.1975, kauppa- ja teollisuusministeriön kauppaosaston arkisto, Hda:13.

[16] Ulkoasiainministeriön kauppapoliittisen osaston arkisto, 58 B1 NL/158, Sopimus Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä tavaranvaihdosta ja maksuista vuosina 1976–1980. UM.

[17] Ladoja meni vientiin satojatuhansia kappaleita. Smeljakov 1994, 146.

[18] Holliday 1979, 137–139.

[19] Laitinen 2008, 183.

[20] Mäkipirtti 2009, 77–81. Mäkipirtti lainaa Tekniikan Maailman numeroita 15/1964, 18/1965 ja 16/1969. Siegelbaum 2011, 86–87.

[21] Siegelbaum 2011, 84–86; Holliday 1979, 139–140.

[22] Holliday 1979, 139–140.

[23] Holliday 1979, 139–140.

[24] Tiusanen 1987, 44–46.

[25] Tiusanen 1987, 22–27, 47–51.

[26] Holliday 1979, 141. Vuosien 1956–1975 välisenä aikana Neuvostoliiton autotuotanto yli nelinkertaistui. Vuonna 1977 neuvostoliittolaisia autoteollisuuden tuotteita vietiin 75 maahan. ’Neuvostoliittolaisia autoja kaikkialla’, Konelan uutiset 1/1977. Mobilia.

[27] Oy Konela Ab:n arkisto, 11371/102, Kirje kauppa- ja teollisuusministeriölle 18.5.1983. Elka. wikipedia.org/wiki/Konela, luettu 23.5.2018.

[28] ’Palvelun merkitys tulee yhä tärkeämmäksi’, Konelan uutiset 2/1989, 8. Mobilia.

[29] Oy Konela Ab:n arkisto, 11371/105, ’Luottavaisin mielin juhlavuoteen’, Konelan uutiset 4/1976. Elka.

[30] Kauppa- ja teollisuusministeriön kauppaosaston arkisto, Osastopäällikön arkisto 1971, Hda:21, Neuvostoliiton kauppavaltuuskunnan kaupallisen edustajan P. Mihejevin muistio 29.3.1971. KA.

[31] Oy Konela Ab:n arkisto, 11371/107, ’Autokaupan näkymiä’, Kauriin merkeissä 1/1973. Elka.

[32] Kähkölä 1971, 79.

[33] Kähkölä & Ripatti 1971, 7.

[34] Koulumies 2016, 91.

[35] Kähkölä & Ripatti 1971, 7.

[36] https://www.youtube.com/watch?v=AsDNAY3lsHE.

[37] Konelan Piirimyyjät ry:n arkisto, MoBa 832, Neuvottelutilaisuuden pöytäkirja 1.11.1978, johtokunnan kokous 17.3.1977, 12.5.1977 ja 10.1.1978. Mobilia.

[38] ’Järkeviä ratkaisuja’, Konelan uutiset 2/1978. Mobilia. Venäläisten tuotteiden markkinoinnista: Smeljakov 1994, 156.

[39] ’Mitä pisteveron tilalle?’, Talouselämä 33/1971, 2.

[40] Oy Konela Ab:n arkisto, 11371/105, ’Bilateraalinen kauppa ja pistevero’, Konelan uutiset 3/1971; Oy Konela Ab:n arkisto, 11371/107, ’Asemamme markkinoilla’, Kauriin merkeissä 2/1973. Elka.

[41] Suomen virallinen tilasto I A:90–99, Ulkomaankauppa, 1971–1980.

[42] Suomen virallinen tilasto I A:90–99, Ulkomaankauppa, 1971–1980.

[43] Suomen virallinen tilasto XXXVI:13–22, Liikennetilastollinen vuosikirja, 1972–1980.

[44] Mäkipirtti 2009, 77.

[45] Mäkipirtti 2009, 85.

[46] Ulkoasiainministeriön Kauppapoliittisen osaston arkisto, 58 B1 NL/162, Muistio Suomen ja Neuvostoliiton välisistä keskusteluista vuoden 1977 tavaranvaihtopöytäkirjan toteutumisesta Helsingissä 17.–22.6.1977, 23.6.1977. UM.

[47] Oy Konela Ab:n arkisto, 11371/105, Autokantatilastot. Elka.

[48] www.ladakerho.fi/info/takaveto/yleista.htm.

[49] Oy Konela Ab:n arkisto, 11371/105, Autokantatilastot. Elka.

[50] Oy Konela Ab:n arkisto, 11371/107, ’Autokaupan näkymiä’, Kauriin merkeissä 1/1973. Elka.

[51] Suomen virallinen tilasto I A:95, Helsinki 1976.

[52] Suomen virallinen tilasto I A:95, Helsinki 1976

[53] Valtiovarainministeriön järjestelyosaston arkisto, Hi:5, valtion moottoriajoneuvotoimikunnan asiakirjoja 1964–1971, Ministeri Eino Raunion kirje Oy Konela Ab:lle. KA.

[54] Valtiovarainministeriön järjestelyosaston arkisto, Hi:5, valtion moottoriajoneuvotoimikunnan asiakirjoja 1964–1971, Ministeri Eino Raunion kirje Oy Konela Ab:lle; VHK:n tiedotus n:o 13/67. KA.

[55] Valtiovarainministeriön järjestelyosaston arkisto, Hi:5, valtion moottoriajoneuvotoimikunnan asiakirjoja 1964–1971, Ministeri Eino Raunion kirje Oy Konela Ab:lle. KA.

[56] Valtiovarainministeriön järjestelyosaston arkisto, Hi:5, valtion moottoriajoneuvotoimikunnan asiakirjoja 1964–1971, valtion moottoriajoneuvotoimikunnan tiedotus n:o 27/69 1.8.1969. KA.

[57] Mm. valtiovarainministeriön järjestelyosaston arkisto, Hi:5, valtion moottoriajoneuvotoimikunnan asiakirjoja 1964–1971, Lääninverotarkastaja L. Salovaaran kirje valtiovarainministeriön vero-osastolle 9.11.1966. KA.

[58] Valtiovarainministeriön järjestelyosaston arkisto, Hi:5, valtion moottoriajoneuvotoimikunnan asiakirjoja 1964–1971, Tullilaitoksen auton tarve v. 1967. KA.

[59] Valtiovarainministeriön järjestelyosaston arkisto, Hi:5, valtion moottoriajoneuvotoimikunnan asiakirjoja 1964–1971, Valtion moottoriajoneuvojen hankinnoista 14.12.1970. KA.

[60] Viita 2006, 105.

[61] Autojen lukumäärät: valtiovarainministeriön järjestelyosaston arkisto, Hi:5, valtion moottoriajoneuvotoimikunnan asiakirjoja 1964–1971, Muistio virkamiesten oman auton käytöstä virkamatkoihin, Tapio Puurtinen, syyskuu 1975. KA.

[62] Valtiovarainministeriön järjestelyosaston arkisto, Hi:19, PLL:n moottoriajoneuvohankinnat 1979, 13.2.1979. KA.

[63] On todettavissa valtion virastojen ja laitosten valtiovarainministeriön järjestelyosastolle lähettämistä ilmoituksista hankituista ja hankittavista moottoriajoneuvoista. Esim. valtiovarainministeriön järjestelyosaston arkisto, Hi:19 & Hi:22. KA.

[64] Esimerkiksi Geologisen tutkimuslaitoksen lausuntopyynnössä valtiovarainministeriön järjestelyosastolle todetaan, että suosituslistalla olevat maastoautot Jeep Cherokee ja Jeep Wagoneer ovat joissakin tapauksissa liian kookkaita; Laitoksella oli aikaisempaa kokemusta Lada Nivasta. Se oli tarkoituksenmukaisempi, vaikkakin meluisa. Valtiovarainministeriön järjestelyosaston arkisto, Hi:19, Geologisen tutkimuslaitoksen lausuntopyyntö maastoautohankinnasta 85/30/79, 21.2.1979. KA.

[65] Valtiovarainministeriön järjestelyosaston arkisto, Hi:19, PLL:n moottoriajoneuvohankinnat 1979, 13.2.1979. KA.

[66] Mm. Hirvensalo & Sutela 2017, 202–224, 269, 275–277, 283.

[67] Holopainen 2007, 106.

[68] Koulumies 2016, 91, 94.

[69] Smeljakov 1983, 104–107.

[70] ’Lada myyntitilaston ykkösenä’, Konelan uutiset 4/1977; ’Ladan ylivoimaa’, Konelan uutiset 3/1984, Mobilia; Oy Konela Ab:n arkisto, 11371/105, Autokantatilastot. Elka. ’Ohjelma vuoteen 1990: Kohti vakaata ja tasapainoista kasvua’, Konelan uutiset 2/1977. Mobilia.

[71] Holopainen 2007, 160, 183–184. Neuvostoliiton suunnitelmatalouden toimivuudesta ja toimimattomuudesta: mm. Piskulov 2009, 121–124; Holopainen 2007, 105, 128–129; Hirvensalo & Sutela 2017, 396–402.