Teksti on kirjoitettu Turun yliopiston järjestämän verkkokurssin Sukupuoli ja työ lopputyönä marraskuussa 2012. Tekstissä viitattu Marja Aulangon artikkeli on nimeltään Kotitalousteknologia naisten työn takana ja tukena. (Tekniikan waiheita 2006, 1: 50–53)
Marja Aulanko käsittelee artikkelissaan kotitalousteknologian kehitystä ja vaikutusta kodin töihin. Niiden katsottiin kuuluvan naisille. Perheenäidit olivatkin monesti kotiäitejä, sillä lasten hoitamista, pyykinpesua ja ruoanlaittoa ei voitu tai haluttu antaa muiden hoidettaviksi. Kotiapulaiset, jotka olivat usein nuoria naisia ja ensimmäisessä työpaikassaan, avustivat perheitä kaikissa yhteiskuntaluokissa. Aulanko kirjoittaa yleisesti kodinkoneteknologian vaikutuksista, hyödyistä ja haitoista. Aloin miettiä, millaista kotiapulaisen työ oli Suomessa.
Aulanko kirjoittaa tutkimuksesta, jonka mukaan koneet eivät vähentäneet työtä.[1] Esimerkiksi pyykinpesukoneen tai sähkövatkaimen fyysistä rasitusta vähentävä vaikutus on tärkeää, vaikka aikaa ei säästykään (pyykinpesijä joutuu edelleen valvomaan konetta, sähkövatkain säästää ranteita ja käsivarren lihaksia, mutta vispilät on puhdistettava käytön jälkeen). Koneet vähentävät työtä vain, jos työn vaatimustaso tai erilaisten töiden määrä ei lisäänny samanaikaisesti. Mutta Aulangon artikkelin mukaan erilaisia töitä tuli lisää.[2] Voitaisiin kysyä, miksi ennen tutkimuksia oli oletettu, että aikaa säästyisi? Keiden olettamaa oli ollut, että olisi ”teknisiä muutoksia, joiden periaatteessa olisi pitänyt vaikuttaa aikaa säästävästi”? Omana käsityksenäni on, että sähkönjakelutekniikka, vesijohtovesi ja pesukone ovat tulleet säästämään aikaa ja vaivaa oleellisesti.
Teknisesti ajatellen koneiden vaikutus fyysisen rasituksen vähentäjänä on loogista: raskaita ja samalla tarkkuutta vaativia kotitöitä ei juuri ole, joten juuri voimaa vaativan työvaiheen koneellistaminen on helppoa. Ehkä monet kodinkoneet olivat lähtöisin teollisuuden sovelluksista, esimerkiksi pulsaattoripesukoneen idean voisi kuvitella lähteneen prosessiteollisuudesta, missä säiliöissä oleva massa tai kemikaali on pidettävä jatkuvassa liikkeessä. Voiman ja ajatustyön korvaajana hyvä esimerkki lienee pyykinpesukoneiden toinen sukupolvi, eli pesuohjelmilla varustetut koneet. Raskautensa lisäksi pyykinpesu on erityinen myös monimutkaisuutensa takia. Kaikista kotitaloustöistä se vaatii eniten erilaisia oikein suoritettuja työvaiheita oikeassa järjestyksessä.
Käytän lähteinä työhön liittyvää tutkimus- ja tieteellistä kirjallisuutta, kotitaloustekniikkaan liittyviä suomalaisia tutkimuksia sekä kotitaloudenhoitoon liittyvää suomalaista muistitietoa. Tarkoituksena on löytää tietoa siitä, kuinka kotitalousteknologia vaikutti kotitöihin, mutta myös avata ilmiötä: millaista kotityö oli Suomessa eri aikoina, ketkä kotityötä tekivät ja miten he sen kokivat? Koska näkökulmana on sukupuoli ja teknologia, keskityn teknologian mukanaolon kokemiseen kotitaloustyössä ja nimenomaan kotitalousteknologian yleistymisen aikaan, eli 1950- ja 1960-lukuun. Kaiken käytetyn lähdemateriaalin perusteella kotitalousteknologian käyttö liittyi voimakkaammin kaupunkiasumiseen kuin maaseudulle. Suomessa oli, ja on, runsaasti pientiloja, joissa perhe hoitaa yhdessä tilaa. Vanhemmat ovat siis kotona ja hoitavat taloutta yhdessä käytännön sanelemista syistä. Koska kotityöt olivat pitkälle ”näkymätöntä työtä”, työtä jota ei raportoitu tai tilastoitu, niistä ei ole juuri systemaattista tietoa, kuin vasta 1950-luvun lopulta lähtien,[3] pidän tärkeänä antaa muisteluille paljon tilaa. Aulangon artikkelia ei ole tarkoitus varsinaisesti kommentoida, vaan enemmänkin käyttää sitä ajatustenherättäjänä konkretian etsimisessä. Lähtökohtana voidaan pitää sitä, että kotitöitä tekivät pääosin naiset ja kotitöihin liittyvä ammattikunta oli hyvin sukupuolittunutta.
Ansiotyö
Suomalaisen työyhteiskunnan sukupuolijärjestelmän ja varsinkin naisten ansiotyön muuttuminen ilmeni kaupunkien keski- ja yläluokan ahdistuksena työvoiman huonosta saatavuudesta. Tämä huomattiin vuonna 1944 Kotiapulaistyökomiteassa ja vuonna 1971 Kotiapulaislakitoimikunnassa.[4] Kotiapulaiset katosivat 1970-luvun aikana melkein kokonaan ja naiset siirtyivät muun muassa hoiva-alalle ja teollisuuteen ansiotöihin säännöllisillä työajoilla. Pienituloisten naisten työmarkkina-asema parani oleellisesti, varsinkin kun säädettiin kansanterveyslaki vuonna 1972, päivähoitolaki 1973, ja laki äitiysvapaan ja –päivärahan pidentämisestä 1974.[5] Sosiaalinen tasa-arvo vahvistui, kun palveluista tuli yhteiskunnan tarjoamia. Sukupuolijärjestelmän uudelleenmuotoutumiseen liittyvät myös vuoden 1970 aborttilaki, kansanterveyslakiin sisältyvä ehkäisyneuvonta vuonna 1972 ja laki puolisoiden erillisverotuksesta 1974.[6]
Ennen tätä oli yleistä, että mies kävi töissä ja nainen oli kotona ja hoiti lapsia. Miehen työstään saama raha käytettiin koko perheen elättämiseen. Nainen hoiti kotitalouden toiminnot, ruuanhankinnan ja -valmistuksen, puhdistukset ym. Kotiapulaisten lisäksi sukulaiset, ystävät, talonmiehen vaimot, pyykkärit, lähikaupan rouvat ja muut tuttavat olivat käytettävissä. Kodinhoito muodosti oman sosiaalisen verkostonsa, jonka keskipisteenä perheenäiti hankki ja järjesteli tätä työvoimaa muiden välttämättömien resurssien ohella. Naisten palkkatyön yleistyminen ja normalisoituminen tapahtui monella tavalla sosiaalipolitiikan tuella. Sosiaaliturvaa rakennettiin ja modifioitiin yksilökeskeiseksi ja mieselättäjän ideaan nojannutta sukupuolten erilaista kohtelua purettiin.[7]
1950- ja 1960-luvulla Tyttöjen ja nuorten naisten yleisimmät ammatit olivat kotiapulainen ja myymäläapulainen, joissa työskenteli valtaosa työssäkäyvistä nuorista. Kolmantena oli yleiskonttoristi. Suurin osa kotiapulaisista oli alle 20-vuotiata. Kotiapulaisen työ oli läpikulkuammatti.[8]
Vuonna 1950 ansioäitiperheitä oli Suomessa 21 prosenttia kaikista perheistä, kaupungeissa ja kauppaloissa 35 prosenttia. Kaupunkien ja kauppaloiden perheistä, joissa oli alle seitsemänvuotiaita lapsia, päätoimisessa ansiotyössä oli 27 prosenttia äideistä.[9] Maaseudulla tilanne oli hieman erilainen, jo siksi että työpaikka oli kotona. Kaupungeissa esimerkiksi rautatieläiskodeissa, kauppiasperheissä tai käsityöläisammateissa koti oli samalla myös työpaikka, ja vanhemmat olivat kotona koko ajan. Tilanne niissä muistutti siis kodinhoidon kannalta maaseudun tilannetta. Kotiapulaisina työskennelleiden muisteluissa olivat yleisimpiä keski- ja yläluokkaisten perheet, joissa kotiapulainen oli lasten lisäksi päivällä ainoa ihminen kotona. Työläisperheissä ei kotiapulaisia juuri palkattu, vaan isovanhemmat, naapurit ja muut läheiset hoitivat yhdessä lapsia.
Kotitalouskeskus Ry:n kyselytutkimukseen[10] vastasi vuonna 1954–55 377 perheen ansiotyössä käyvää äitiä Suomen suurimmista kaupungeista ja niiden lähialueilta. Työn perusteella äidit jaettiin teollisuustyöntekijöihin (55 %), kaupanalan työntekijöihin (32 %) ja teollisuuden toimihenkilöihin (13 %). 88 prosenttia perheistä oli ns. ydinperheitä. 29 prosentilla ansioäideistä oli käytettävissä naispuolista aputyövoimaa, kun lasten auttaminen jätettiin huomioimatta. Toimihenkilöäideillä oli eniten, noin 40 prosentilla, kotiapulaisia tai avustavia sukulaisia. Kahdella muulla ryhmällä avustajina oli paljon useammin sukulainen. Teollisuustyöntekijä-äideillä oli kotiapulainen vain neljällä prosentilla, mutta naispuolisia sukulaisia oli auttamassa eniten.
Valtaosalla naisista syyt käydä työssä olivat taloudellisia. Miehen tulot eivät riittäneet perheen elättämiseen tai perhe tarvitsi lisätuloja esimerkiksi asuntoa varten. Aina naisen työssäkäynnistä ei ollut suurta hyötyä, kun pienestä palkasta vähennettiin kotiapulaisen palkka ja ylöspito sekä matkustuskustannukset. Melko yleistä oli, että naiset olivat työssä siksi, että saivat omaa rahaa tai elämään tuli pientä väljyyttä, vapauksia ja vaihtelua.[11]
Tutkimuksessa tultiin siihen tulokseen, että varsinaisista kotiapulaisista suurin osa oli palkattu lastenhoitajiksi; he eivät osallistuneet läheskään aina ruoanlaittoon tai suurpyykkiin. Tutkimuksessa todettiin, että ”äidit olisivat voineet teettää heillä enemmän esim. kodinhoitoon kuuluvia töitä, siivousta ja pientä pyykinpesua sekä parsinta- ja paikkaustyötä, jotka eivät vaadi edes kodista poistumista pitkäksi aikaa.” Tulosten mukaan ”hämmästyttävän monet [ansiotyöäidit] sittenkin ovat ilmoittaneet siivoavansa enimmäkseen yksin”, osuuden ollessa 59,4 prosenttia. Suurpyykin pesi ilmoituksensa mukaan yksin 67,1 ja tavallisen pyykin 82,5 prosenttia ansiotyöäideistä.
Kodinkoneiden valikoima ja määrä
Kotitalouskeskus Ry:n kyselytutkimukseen mukaan vuonna 1955–57 kaupungeissa ja ympäröivissä taajamissa oli kodinkoneteknologiaa seuraavasti: silitysrauta 100 %, kahvimylly 53 %, pölynimuri 46 %, pyykinpesukone 44 %, lihamylly 45 %, jääkaappi 21 %, veitsenteroittaja 21 %, mankeli 5 %.[12] Sähköliedet alkoivat yleistyä kaupungeissa 1950-luvulla ja maaseudulla 1960-luvulla ja myöhemmin. Astiankuivauskaappi keksittiin 1940-luvun lopulla, ensimmäiset astianpesukoneet myytiin Suomessa vuonna 1963. Pulsaattoripesukoneet korvasivat pyykinpesun raskaan työvaiheen. Ensimmäinen automaattinen rumpupesukone kokeiltiin Suomessa vuonna 1958. Ne yleistyivät 1970-luvulla.[13]
Muistelut
Olen kerännyt lukuun kotitalouskoneita kuvaavia kohtia muisteluista, joita on koottu Suomalaisen kirjallisuuden seuran julkaisemaan kirjaan Kotiapulaiset: muistoja sadan vuoden ajalta.[14] Kaikki muistelijat ovat naisia. Ainoat miehet esiintyvät valituissa muisteluissa lähinnä poissaolevina isinä. Synnöve Hartman, syntynyt 1931, kertoo kodistaan:
Vaikka äitini, kuten useimmat kaupunkilaisrouvat siihen aikaan, oli kotiäiti, isäni halusi palkata kotiapulaisen äitini avuksi. Niinpä Vieno Lahtinen, juuri kaksikymmentä vuotta täyttänyt, tuli perheeseemme apulaiseksi kahdeksitoista vuodeksi. (…) Keittiössä oli suurehko puuliesi leivinuuneineen ja vesisäiliöineen. Oli myös pieni kaksiliekkinen kaasuliesi, joka toimi maitokaupasta ostetuilla poleteilla. Koska siihen aikaan, 1930- 1940-luvulla, mitään kodinkoneita ei ollut, keittiötyöt veivät melko paljon aikaa. Lihamylly ja kaapin oveen kiinnitetty kahvimylly taisivat olla ainoat mekaaniset apuvälineet keittiössä.
Siivousta varten oli pölynimuri. Matot puisteltiin talon parvekkeella ja suursiivous tehtiin yksi–kaksi kertaa vuodessa. Muutaman kerran vuodessa pestiin suurpyykki. Silloin palkattiin ”pyykkitäti”. Muuten pyykki pestiin kylpyammeessa. Ruoanlaitosta Hartman kirjoittaa, että tarvikkeiden hankkiminen oli kaupungissa helppoa, mutta valmistaminen vei paljon aikaa. Äiti valmisti kotiapulaisen kanssa aamiaisen, lounaan, päivällisen jälkiruokineen sekä iltapalaa. Pitkot, pullat, kakut ja pikkuleivät tehtiin itse. Kana ostettiin höyhenineen ja kesällä oli paljon kalaruokia. Kahvipavut paahdettiin ja jauhettiin itse. Sota-aikana lapset lähetettiin evakkoon ja äiti oli usein pois kaupunkikodista. Isä ei osannut ruuanlaittoa juuri ollenkaan. Hän oli pyytänyt kotiapulaisen avuksi, joka ”ensi töikseen siivosi huoneet, kun olin hukkua pölyyn”. Kotiapulainen oli myös keittänyt ruokaa, ettei isän tarvinnut käydä syömässä ravintolassa. Kaksitoistavuotinen työsuhde päättyi vuonna 1943, kun vanhemmat päättivät, että perheen kaksi tytärtä olisivat jo tarpeeksi vanhoja auttamaan äitiä kotitöissä.
Maija-Liisa Paljakka kertoo 1930-40–luvun virkamiesperheen pyykkipäivästä:
Ei Tyyne kaikkia taloustöitä tehnyt, osan niistä hän hoiti yhdessä äidin kanssa, ja sitten meillä oli pyykkipäivät, jolloin vuokrattiin talon pesutupa ja meille tuli Pyykkäri. Pyykkäri asui samassa talossa piharapussa. Hänelle tehtiin ruokaa, ja keittiö täyttyi talon juoruista.
Tuula Moilanen, syntynyt 1942, kertoo päivän töistään kotiapulaisena:
Minä aloin päiväpuuhat, joista rouva oli tehnyt minulle listan paperille: imurointi, pölyjen pyyhkiminen, kukkien kastelu, kaupassa käynti, päiväkahvit, jos jompikumpi isäntäväestä oli kotona, mahdollisesti pyykinpesua ämpärissä tiskipöydällä, Pekan vastaanottaminen koulusta kello 13 ja hänelle välipalaa. Pois kouluvaatteet, (…) Ruoanlaittoa kello viideksi. (…) Toisena vuotenani rouva innostui ostamaan pesukoneen kiertävältä pesukonemyyjältä, ja sitten pesimme yhdessä sillä isonkin pyykin keittiössä. Huuhtelemaan minun täytyi mennä pesutupaan, jossa oli isot sammiot ja astiat. Kaikkiin suuriin töihin rouva osallistui itse (…).
Oman pesukoneen myötä naisten sosiaalinen tila pieneni kodin piiriin. Jo pyykkitupa oli aikaisemmin tuonut naiset järvien ja jokien rannoilta kivitalojen kellareihin, harventanut mahdollisuuksia tutustua eri ihmisiin ja kokea ympäröivää maailmaa, mutta kenties kuitenkin syventänyt oman asuintalon naisten keskinäisiä siteitä. Luonnollisesti työn raskauden pieneneminen dominoi kehitystä, mutta samalla tekninen kehitys privatisoi naisia aikaisemmin yhdistäneitä toimintoja, teki pakollisesta yhteisöllisyydestä valinnanvaraista.
Anneli Konttinen, syntynyt 1946, kertoo helsinkiläisasunnon ihmeellisyyksistä vuonna 1961:
…Tulihan täällä sentään lämmin vesi. Oli siinä maalaistytöllä opettelemista kaasuhellojen ja kaasupolettien käytössä. (…) Tässäkin perheessä siivosin, laitoin ruoan ja kävin pyykit pesemässä rouvan kanssa talon pesutuvassa.
1960-luvulla kodeista löytyivät tavallisimmat kodinkoneet. Kotiapulaisen työ oli osa-aikatyötä. Sirkka-Leena Lundgren, syntynyt 1945, kertoo koneista vuonna 1962:
Pyykkipäivä oli usein maanantaisin. Saunalla oli pulsaattorikone. Pyykkiä tuli paljon. Lakanat ja pyyhkeet, kaikki pesin ja mankeloin tai silitin. Oli hieno tehdä töitä, kun oli koneita. Imuri helpotti siivousta, yleiskone ruoanlaittoa. (…) Siinä ei mennyt paljon aikaa, kun perhe kasvoi. Taloon tuli uusi rouva ja kolme lasta. Työtä tuli lisää moninkertaisesti, mutta helpotustakin tuli, kun lapset petasivat vuoteensa ja pitivät tavaransa järjestyksessä. Nyt sain apua pyykinpesuun. Eräs rouva kävi pesemässä ne kerran viikossa. Minulle jäi silitys ja mankelointi.
Vaikka koneet eivät olleetkaan automaattisia, ne helpottivat työtä, koska koti oli kaiken muunkin työn suorituspaikka. Koneiden käyttäminen kotona edellytti, että taloon tuli sähköt, vesijohtovesi ja viemäröinti. Tehokkaimmillaan kodinkoneteknologia oli silloin, kun yhteiskunnan muutkin toiminnot olivat kunnossa ja kotiapulainen saattoi keskittyä useaan tehtävään samanaikaisesti, samoihin tehtäviin jotka joitain vuosia aikaisemmin olivat vieneet paljon enemmän aikaa ja vaivaa. Tarvittaessa perheenäiti, lapset tai tuttavarouva tasasivat työkuormitusta.
Leena Saikkonen, syntynyt 1949, kertoo työstään kaupungissa vuonna 1965:
Ensimmäinen viikko meni kuin ”Liisalta Ihmemaassa”. Maisteri neuvoi sähköhellan ja uunin käytön, samoin pölynimurin, television, puhelimen ja suihkun. Kylpyamme oli minulle jo ylellisyyttä. Taloyhtiön pyykkikoneet, kuivaushuone ja mankeli olivat alhaalla ensimmäisessä kerroksessa. Pyykinpesussa ja mankeloinnissa maisteri oli aina mukana, sillä olihan kaikki hänen vastuullaan, koska olin alaikäinen. (…) Olin hyvässä talouskoulussa, sillä rouva oli entinen pitokokki. Hän opetti laittamaan ruokaa kalasta, maksasta, eläimen kielestä ja lihaa hyvin eri tavoilla, mitä olin ennen nähnyt. Päivällinen laitettiin aina yhdessä vanhan rouvan kanssa. Päivällisen söimme kaikki yhdessä keittiössä. (…) Jos jäi ylimääräistä, maisteri vahti vieressä, että söin kaikki. Tästä hyvästä ruokavaliostani sekä lisäannoksista johtuen sain tämän neljän ja puolen kuukauden aikana kymmenen kiloa ylimääräistä painoa.
Kotiapulaisen työ saattoi olla melko antoisaakin. Alueelliset erot teknologian käytössä olivat suuria. Hyvällä onnella maaseudulta tullut nuori sai monia hyödyllisiä oppeja ja taitoja elämäänsä asioista, joita ei koskaan kohtaisi kotiseudullaan. Suomalainen yläluokka oli usein ystävällistä ja ymmärtäväistä:
Isäntäväki oli suurenmoinen. He olivat korkeasti koulutettuja ja kannustivat minua jatkamaan lukioon. Sain sinutella heitä. Pääsin heidän mukaansa, minne he lähtivätkin, uimarannoille kesäisin, mökkilomille jne. (…) Perheeseen syntyi toinenkin poika. Työmääräni lisääntyi, mutta tämä perhe ymmärsi, että minulla pitää olla myös lukuaikaa. (…) Ihailin suuresti tätä perhettä. He joustivat työajoissa. Minun tehtäviini kuului pääasiassa lastenhoito, ruoanlaitto lapsille ja itselleni. Siivoaminen ei varsinaisesti kuulunut, mutta halusin panna paikat kuntoon ennen kuin isäntäväki saapui kotiin.
Yhteiskunnallisissa rooleissa, myös sukupuolirooleissa ja niihin yhdistyvissä oletuksissa, oli liikkumavaraa. Joskus palvelussuhteista kehittyi elinikäisiä ystävyyssuhteita ja kotiapulaista saatettiin pitää jopa perheenjäsenenä. Toista oli joskus alemman luokan kodeissa. Helena Niemeläinen, syntynyt 1934, kertoo työstään rautatieläisperheessä:
…Kun nyt ajattelen, miten helpolla kodin ulkopuolella työskentelevät rouvat pääsivät, pitää ihmetellä kuinka he kehtasivat orjuuttaa piikojaan, aivan kuin ne olisivat olleet jonkinlaisia koneita. Säännöt olivat kovat. Ei saanut kutsua vieraita kuin luvan perästä, ja poistumiseen piti myös pyytää lupa. Miesvieraita ei sallittu laisinkaan. Työtä, työtä, työtä tehtiin aamusta iltaan. Lapset tottuivat myös siihen, että palvelija tekee kaiken ja sitä saa komennella.
Työn kuormittavuus riippui siis myös työnantajasta. Yläluokan lapsiperheessä ja isossa asunnossa luulisi olleen työtä vähintään yhtä paljon kuin pienessä työläisasunnossakin. Pienituloisella rautatieläisellä on kuitenkin ollut suurempi tarve vaatia maksamalleen palkalle enemmän vastiketta. Vaikka rouvat eittämättä tarkoittivatkin usein hyvää, nuorelle ihmiselle oli varmasti raskasta itse työhön täysin liittymättömien asioiden kontrollointi.
Ajatuksia kotitaloustyöstä, teknologiasta ja Aulangon artikkelista
Kotiapulaisten määrä väheni voimakkaasti 1970-luvulla. Sosiaalipolitiikka, ja miksei kotitalousteknologiakin, johtivat siihen, että naisilla oli paremmat mahdollisuudet työskennellä. Suomi teollistui hyvin voimakkaasti sotien jälkeen, joten toista puolta työkykyisistä aikuisista olisi ollut järjetöntä pitää ”näkyvän” työelämän ulkopuolella. Suomessa kotitaloustekniset laitteet eivät ajaneet kotiapulaisia kadulle, vaan lait ja yhteiskunnan muuttuminen mahdollistivat sen, että naiset pääsivät pois kotiapulaisen työstä.
Tärkeintä uutta teknologiaa olivat jääkaappi, pyykinpesukone, vesijohtovesi ja viemäröinti. Jälkimmäiset olivat oikeastaan melko vanhaa tekniikkaa, mutta paikoitellen harvinaisia jopa kaupungissa. Suomessa kehitettiin kodin ergonomiaa ja keksittiin kuivauskaappi. Se oli oivallinen keksintö, joka säästi työtä ja varsinkin aikaa: kun astiat laitetaan pesun huuhtelun jälkeen kuivauskaappiin, ne kuivuvat nopeasti ja samalla kuivauskaappi toimii astiakaappina. Pystyasennossa lautaset säilyvät paremmin, kun niitä ei pinota päällekkäin. Pyyhkeellä kuivattaessa epäpuhtaudet voivat tarttua puhtaisiin astioihin, varsinkin jos samaa pyyhettä käytetään kauan[15]. Tämänkin ongelman kuivauskaappi ratkaisee.
Voidaan nähdä hienoinen ristiriita Kotitalouskeskuksen tutkimusten ja entisten kotiapulaisten melko vastaavaa aikaa koskevien muisteluiden välillä. Muisteluista saa kuvan, että työtä oli työläis- ja keskiluokan perheissä enemmän kuin tarpeeksi, ja että työ painottui fyysiseen työhön ja voimakkaasti muuhunkin kuin lastenhoitoon. Joko kyselytutkimukseen vuosina 1954–55 vastanneet ansiotyöäidit näkivät merkityksensä taloudenhoidossa suurempana kuin kotiapulaiset, tai sitten kysymyksessä on niin sanottu kaunistelu. Tai voi olla mahdollista, että 2000-luvulla kootuista muistelmista on tullut valituksi kirjaan enemmän niitä, joissa kerrotaan työn raskaudesta. Vuosien 1954–55 selvitys taas ei täysin tue sitä kuvaa kotitalouksissa asuneista kotiapulaisista, jonka muistelukirja antaa; näyttäisi siltä, että useat kotiapulaisista olivat vain osa-aika-avustajia ja asuivat muualla kuin perheessä, jota avustivat. Joka tapauksessa aineistosta nähdään ainakin, että kotiapulaiset olivat nuoria, jopa alaikäisiä, tyttöjä, joille työ oli raskasta ja matalasti palkattua; kotiapulaisia oli kaikissa yhteiskuntaluokissa, mutta määrä korreloi yhteiskunnallisen aseman kanssa; kotitaloustöissä avustivat monet eri henkilöt, kuten sukulaiset ja tuttavat, jotka olivat lähes järjestään naisia, ja että kotitalouden teknologia koettiin ainoastaan positiivisena ilmiönä, varsinkin pyykinpesukone ja vesijohtovesi. Miehet kantoivat polttopuuta ja vettä, jos sellaiseen oli tarvetta, mutta kaupunkikodeissa näitä ei enää juurikaan tarvinnut tehdä, joten raskaimmaksi työksi muodostuivat luultavasti pyykinpesuun liittyvät työt ja mattojen tomutus. Suhde kotitalousteknologiaan oli hyvin käytännöllinen. Näyttää siltä, että suomalaisissa kodeissa oli käytössä koneita ainoastaan työtä helpottamaan, ei statussymboleina. Kotityö oli kuitenkin hyvin sukupuolittunutta. Kaupunkilaiskodeissa, yhteiskuntaluokasta riippumatta, miehet eivät juuri osallistuneet kotitöihin. Paremmissa piireissä mies ei missään tapauksissa osallistunut edes yksinkertaisiin kotitöihin.
Teknologian kehittyessä myös vaatimukset kasvoivat. Aulangon mukaan kotitaloustyöaika ei vähentynyt, vaikka koneet lisääntyivät. Vain fyysinen kuormittavuus väheni, eli naiset olivat edelleen sidottuja kodin piiriin.[16] Teknologiasta itsestään oli siis vain hyötyä; kodinkoneet helpottavat sitä työtä, mihin ne on rakennettu. Ongelmana oli, että erilaiset tehtävät lisääntyivät. Jos ihmisten tarpeet, lähinnä kuluttajana, eivät muuttuisi, työtehtävienkään määrä ei lisääntyisi, jolloin kodinkoneiden käytön tuloksena olisi ollut sekä ajan että vaivan säästäminen. Mutta maailma muuttui kodin ympärillä. Muisteluiden kautta ei saada otetta tähän muutokseen tai vaikutukseen, joka kodinkoneiden myötä tuli. Työn lisääntyminen johtui ennen lähinnä perheenlisäyksistä. Aulangon (ja viitatun Leskisen[17]) tekstissä työn lisääntyminen ei kuitenkaan liene samanlaista välttämätöntä työtä, kuin se ennen oli. Ruoanlaittoa harrastetaan mielellään, ihmisillä on enemmän vapaa-aikaa, teollisuustyöt ovat kevyempiä ja energiaa riittää kotiinkin, on työttömyyttä, joka johtaa lisääntyneisiin kotonaolotunteihin, kasvavan keskiluokan vaurastuminen tuo mukanaan sisustamista, erilaisten elämäntapojen kokeilemista ja itsensä määrittämistä kuluttamalla, on kierrättämistä, retroilua ja paljon muuta, jotka tapahtuvat kotona. Kodeissa tehdään paljon enemmän sellaista, joka ei ole orjuuttavaa vaan oma valinta, joten kotityön määrän lisääntyminen viimeisten 30 vuoden aikana kertoo todennäköisesti paljon muustakin kuin sukupuolirooleista ja naisen asemasta kodin hengettärenä.
Kotitalousteknologian yleistyminen ei Suomessa ratkaissut kotiapulaisten tilannetta eikä perheenemännän työmäärää. Kotiapulaisen työ ei ollut suosikkiammatti, vaan naiset hakeutuivat muualle jos (/kun) se vain oli mahdollista. Sen sijaan tuntuu, että kotitalouskoneista oli vain hyötyä; niiden tulo ei lisännyt emännän työmäärää, koska kotiapulaisten poistuminen ja ammattikunnan häviäminen johtui sosiaalilainsäädännöstä ja koko yhteiskunnan rakennemuutoksesta.
Käytin Marja Aulangon artikkelia eräänlaisena ehdotuksena teknologian sukupuolittuneisuuden yleiselle mallille. Minulla heräsi artikkelin myötä kiinnostus siitä, mitä teknologian sukupuolittuneisuus voisi olla ollut Suomessa. Useammankin lukukerran jälkeen artikkeli jättää jälkeensä hieman epämääräisiä yleistyksiä, joissa niputetaan yhteen eri vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja, ja eri kulttuureja. Jotkut lankoja yhteen sitovat lyhyet kappaleet näyttävät tarkoitetun kiteyttämään yhteiskunnastamme ja ajastamme jotain, jota artikkelissa ei kuitenkaan käsitellä tai perustella. Aulanko:
Vaikka perinteinen naisten työ on teknologisia sovelluksia täynnä, tekniikka on ollut patriarkaalisten intressien leimaamaa. Koti on ollut naisten valtakuntaa, jossa työ ei tule koskaan valmiiksi. Tekniset asiat on näihin aikoihin asti katsottu miesten alueeksi […].[18]
Tarkoitetaanko tällä, että naiset ovat onnistuneet nousemaan tasa-arvoisempaan asemaan teknologiasta huolimatta, vai että naisten käyttämä teknologia itsessään on ollut osa patriarkaalista valvontaa, vai että tekniikan maskuliinisuus on säilynyt siitä huolimatta, että naiset ovat käyttäneet paljon tekniikkaa? Aulanko:
Tärkeä naisten työn helpottaja oli astiankuivauskaappi, joka oli suomalainen ja lähinnä Suomeen kotiutunut innovaatio 1940-luvun puolivälistä ja jonka kehittelijä oli nainen, Maiju Gebhard.[19]
Kun kautta artikkelin maskuliinisuutta ja teknologian hyviä puolia yhdessä on vältelty, tuntuu luontevalta, että naiskeksijä mainitaan, vaikkakin kotitaloustekniikoista kuivauskaappiin ehkä vähiten liittyy maskuliinisia tai mitään konnotaatioita. Luontevalta tuntuu myös se, että työn tekijä on tehnyt oivalluksen, koska hän ymmärtää parhaiten, millaiset parannukset ovat käyttökelpoisia ja mikä työn yksityiskohta vaatii kehittämistä. Siihen teollisuuden aloitetoimintakin perustuu. Itse asiassa olettaisi, että naiset ovat keksineet muutakin kotitaloustekniikkaa ja olisin niistä mielelläni lukenut. Teknologian ja sukupuolen käsittely yhdessä vaikuttaa olevan artikkelissa ongelmallista. Ikään kuin teknologia olisi jostain syystä esitettävä koko ajan negatiivisena, tai etuja olisi nollattava suhteettomasti korostetuilla haitoilla. ”Patriarkaalinen intressi” ei juuri herätä vastakaikua merkityksellään muuten kuin laajemmassa kokonaisuudessa, jossa patriarkaaliset intressit vallitsisivat rajoittavina ja ohjaavina käytänteinä koko yhteiskunnassa. Kansankielellä voitaisiin sanoa, että yhteiskunnan sukupuolittuneisuus ja miesten määrittämä todellisuus oli läsnä myös kotona ja keittiössä. On kuitenkin vaikeaa ottaa sitä näkökulmaksi, kotitaloustöissä vaikuttaa vallinneen enemmänkin käytännöllisyyden intressi.
Lähteet
Kirjallisuus
Bergholm, Tapio. Työyhteiskunta ja sukupuolijärjestelmän muutos 1945–2008. Teoksessa Hytönen, Kirsi-Maria ja Koskinen-Koivisto, Eerika (toim.), Työtä tekee mies, nainen. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura. Bookwell Oy, Jyväskylä 2011.
Julkunen, Raija. Suomalaisen palkkatyön yhteiskunta. Teoksessa Pärnänen, Anne ja Okkonen, Kaisa-Mari (toim.), Työelämän suurten muutosten vuosikymmenet. Tilastokeskus. Multipirint Oy, Helsinki. 2009.
Kilkki, Minna (toim.). Kotiapulaiset: muistoja sadan vuoden ajalta. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Karisto Oy:n kirjapaino, Hämeenlinna. 2006.
Kotitalouskeskuksen tiedoituksia n:o 6, Ansiotyö ja perheenemäntä. Kotitalouskeskus Ry. Maalaiskuntien Liiton Kirjapaino, Helsinki. 1956.
Kotitalouskeskuksen tiedoituksia n:o 9, Säilytystilat ja perhe. Kotitalouskeskus Ry. Maalaiskuntien Liiton Kirjapaino, Helsinki. 1958.
Kotitalouskeskuksen tiedoituksia n:o 10, Astianpesu. Kotitalouskeskus Ry. Maalaiskuntien Liiton Kirjapaino, Helsinki. 1958.
Parikka, Raimo (toim.). Suomalaisen työn historiaa: korvesta konttoriin. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Karisto Oy, Hämeenlinna. 1999.
Lehdet
Aulanko, Marja. Kotitalousteknologia naisten työn takana ja tukena. Tekniikan waiheita 2006, 1: 50–53.
Leskinen, Johanna. Mikä kotitalouden arkea hallitsee? Tiedepolitiikka 1993, 4: 5–10.
www
Keittiön koneellistuminen 1900-luvulla. http://opetus.ruokatieto.fi/Suomeksi/Oppimateriaali/Ruoka_ja_tapakulttuuri/Nykypaiva_rakentuu_historian_paalle/Keittion_koneellistuminen_1900-luvulla. Luettu 7.11.2012.
[1] Aulanko 2006, s. 53.
[2] Aulanko 2006, s. 53.
[3] Julkunen 2009, s. 19.
[4] Bergholm 2011, s. 41.
[5] Bergholm 2011, s. 33.
[6] Raija Julkusen tutkimuksesta: Bergholm 2011, s. 33,
[7] Julkunen 2009, s. 23.
[8] Rahikainen 1999, s. 345.
[9] Kotitalouskeskus 1956, s. 5.
[10] Luvut: Kotitalouskeskus 1956, s.11, 44–45.
[11] Kotitalouskeskus 1956, s. 16–22.
[12] Kotitalouskeskus 1958, s. 15, 21, 35.
[13] Ruokatieto Yhdistys ry.
[14] Kaikki lainaukset järjestyksessä: Kotiapulaiset 2006, s. 47, 65, 183, 198, 192, 187, 201, 282.
[15] Kotitalouskeskus 1958b, s. 35.
[16] Aulanko 2006, s. 53.
[17] Leskinen 1993, s. 6.
[18] Aulanko 2006, s, 60.
[19] Aulanko 2006, s, 56.
