Nykyisen Peltolammin alue kuului aikaisemmin Hatanpään kartanoon. Kartanon omistaja Fedi Idman joutui taloudellisiin vaikeuksiin takaussitoumuksiensa vuoksi vuonna 1912. Seuravana vuonna Tampereen kaupunki osti kartanon 1459 hehtaarin kokoisen maa-alueen. Peltolammille laadittiin ensimmäinen, omakotiasutukseen perustuva asemakaava vuonna 1948. Uusi, kerrostalopainotteinen asemakaava vahvistettiin vuonna 1965.
Tarinan mukaan rakennusliike Mattinen & Niemelällä oli kesällä 1958 Sammonkadun varrella rakenteilla yli 100000 kuutiometriä muuraamalla ja rappaamalla valmistettavia rakennuksia ja työmaalla yli 100 rakennusmiestä. Lakot olivat tuolloin yleisiä, ja nämäkin työntekijät pitivät sellaista kuusi viikkoa. Se oli ratkaiseva syy halvempien materiaalien ja menetelmien etsintään Mattinen & Niemelällä, josta kehittyi yksi merkittävistä elementtirakennustekniikan hyödyntäjistä Suomessa. Tiilikuutiometri oli kuusi kertaa kalliimpi kuin betonikuutiometri ja tiilikuutiometrin käsittely vaati nelinkertaisesti työtä. Mattinen & Niemelä oli monessa ensimmäinen. Se hankki vuonna 1958 torninosturin, jotka olivat silloin hyvin harvinaisia rakennustyömailla, ja perusti oman elementtitehtaan. Yhtiöltä valmistui Kalevaan puolielementtikerrostaloryhmä jo vuonna 1959. Ruotulan kerros- ja pientaloalueen rakentaminen alkoi vuonna 1962. Se oli Tampereen ensimmäinen yhtenäisesti suunniteltu ja toteutettu aluerakentamiskohde. Peltolammille taas rakennettiin vuonna 1965 ensimmäiset kansainvälisen moduulin 3M mukaiset asuinkerrostalot Suomessa. Moduulimittajärjestelmän avulla voitiin varmistaa tehtaalla valmistettujen rakennusosien yhteensopivuus asennusvaiheessa rakennuskohteessa. Lamelli- ja pistekerrostalojen pohjaratkaisut sovitettiin sarjatuotantoon. Suosittu talotyyppi oli neljäkerroksinen lamellitalo maanpäällisellä kellarikerroksella.
1960-luvun alussa lähiötalot sijoitettiin avoimen periaatteen mukaisesti, maastonmuotojen mukaan edullisiin ilmansuuntiin. 1960-luvun aikana lähiörakennuksia alettiin sijoitella systemaattisemmin suorakaiteen muotoisiin ryhmiin ruutukaavan pohjalle, jolloin rakennustehokkuus nousi. Joissakin tapauksissa ruutukaava suunniteltiin torninosturien liikeratojen perusteella. Peltolammin talot on rakennettu pääasiassa kahdelle kummulle samansuuntaisesti.
Peltolammi on klassinen lähiö. Se on rakennettu melko omavaraiseksi asuinalueeksi. Metsien ympäröimä Peltolammi sijaitsi kilometrien päässä kaupungin keskustasta ja oli osa etelään päin leviävää kaupunkia ja muodostuvaa nauhakaupunkia, joka jatkui Tampereen seutukunnasta Lempäälän kautta Etelä-Pirkanmaalle kohti Hämeenlinnaa. Kolmikerroksiset talot muodostavat soikean vyöhykkeen, jonka keskellä on metsää, puistoa ja kevyen liikenteen väyliä. Talojen parvekkeet ovat keskelle metsään päin ja ulko-ovet ovat kadun puolella. Alueella on oma järvi, uimaranta, kirjasto, koulu, tarha ja kauppa-alue. Koulu ja kauppa-alue on sijoitettu alueen keskelle ja pienemmät kauppa-alueet on sijoitettu alueen ääripäihin. Autokadut kiertävät Peltolammia, mutta palvelut on sijoitettu niin, että lapset voivat kulkea niihin katuja ylittämättä. Rautatie on metsän takana toisella puolella ja moottoritie humisee metsän takana toisella puolella. Peltolammi-järvi on alueen lounaispuolella ja sen takana on suuri luonto- ja retkeilyalue.
Hankonen, Johanna, Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta: suunnittelujärjestelmän läpimurto suomalaisten asuntoalueiden rakentamisessa 1960-luvulla. Otatieto, Espoo; Gaudeamus, Helsinki, 1994.
Neuvonen, Petri (toim.), Kerrostalot 1880–2000. Rakennustietosäätiö, Tampere; Rakennustekniikan keskus -säätiö & Museovirasto, Helsinki, 2006.
Marjo-Riitta Saloniemi, 16.3.2018.
Tampereen keskustan ulkopuolisten 1960- ja 1970-luvun asuinalueiden inventointi ja arvottaminen. Tampereen kaupunki, Kaupunkiympäristön kehittäminen/Maankäytön suunnittelu, 2010.
Facebookin Tampere vanhoissa kuvissa -ryhmässä julkaistaan vanhoja Tampere-aiheisia valokuvia ja keskustellaan niistä. Ryhmä on kasvanut yli 20000 jäsenen yhteisöksi, jossa julkaistaan päivittäin useita kuvia. Ryhmä tuottaa tietoa eräänlaisella keskustelevalla muistelemisella, jossa asioista tulee totta, kun niistä vallitsee yksimielisyys. Toki kaikki voi seuraavassa keskustelussa alkaa taas uudestaan alusta. Useat julkaisut saavat kymmeniä kommentteja. Usein syntyy keskustelua jonkun kysymyksen ratkaisemiseksi: milloin kuva on otettu, kuka tässä asui, koska se ja se vieraili Tampereella, ja niin edelleen.
Tieteessä vallitsevat käsitykset ja teoriat ovat aina niitä, joita ei ole vielä kumottu. Ne on tarkoitettu väliaikaisiksi, vaikka jotkut niistä jäävätkin vallitsemaan jopa useiksi vuosikymmeniksi. Maallikoiden tieto voi olla uskoa siihen, että asiantuntijat ja tutkijat tietävät, mutta se voi olla myös tieteen yleistajuistamisien omaksumista. Arkielämän tieto on kollektiivinen yhteisymmärrys jostakin. Ihmisillä ei ole kaikesta omakohtaista kokemukseen perustuvaa tietoa, vaan käsityksiä, jotka saavat vahvistusta muilta ihmisiltä.
Kuvaan liittyvissä keskusteluissa, joita Tampere vanhoissa kuvissa -ryhmässä on, on paljon omia muistoja ja tietoa. Omien muistojen kertomisella keskustelijat ikään kuin saavat valtuutuksen keskusteluun, jossa heidän antamansa tiedot muodostavat keskustelukohtaisen yhteisen historiakuvan aikaisemmin merkityksiä vailla olleesta hajanaisesta menneisyydestä. Sama toistuu joka päivä, kun kuvat herättävät esiin omakohtaisia muistoja, joiden kertomiskynnys on virtuaalisissa yhteisöissä matala.
Muistitieto koskee arkea, jota ihmiset elävät suurimman osan elämästään. Se kertoo suurien ja pienien muutoksien toteuttajista ja kokijoista. Historiakuvia rakennetaan jatkuvasti. Halutaan uskoa johonkin. Muistetaan jotain hieman väärin, viehätytään siihen ja aletaan toistella, kunnes se muuttuu ainakin omaksi totuudeksi. Keskustelussa joku muistaa saman asian samalla tavalla. Kuva kenties muokkaantuu synteesinä auktoriteettien teorioista, niiden eri tavoin värittyneistä uutisoinneista ja väärinymmärryksistä, toisten auktoriteettien reaktioista ja yleisön mielipiteistä, jotka varsinkin internetissä saavat voimakkaitakin ilmenemismuotoja. Historiakuva siis rakentuu.
Koivistonkylän Eka-market vuonna 1976. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto.
Ryhmässä julkaistiin kuva Koivistonkylän uudesta Eka-marketista vuodelta 1976. Kuvausvuosi voi olla myös 1977. Kuva synnytti paljon keskustelua ja muistelua (henkilöiden nimet on poistettu):
Henkilö 1: aatten pualesta käytin isoo eemeliä
Henkilö 2: 6.4.1977 avattiin… 😉
Henkilö 3: Ravintolassa grilliannos: ranskalaiset ja makkaraa, oli hyvää! 🙂
Henkilö 4: Aiempi julkaisu runsaine kommentteineen tässä: https://www.facebook.com/photo.php?fbid=1636569306612827&set=gm.769356069858305&type=3&theater&ifg=1
Henkilö 5: Historialliset ”mansikkakarnevaalit” eli mansikan myyntiaikaan jonot bussipysäkille asti.
Henkilö 6: Eli hilloviikot 😀
Henkilö 7: Hassua, että itseltä on unohtunut tuo 70-luvun Ekan värimaailma.
Henkilö 8: Ja Toka market naapurissa 🙃
Henkilö 9: Koivistonkylän EKA Market avatiin 1977
Henkilö 10: Oli mainittu jo aiemmin. Sinä olit vielä kypsymässä, kun minä tuolla ensimmäisen kerran kävin 😊
Henkilö 9: No en kyllä ollut
Henkilö 10: Etkö ole vm. -77
Henkilö 9: et oo Tomppa voinut käydä ennen kun sitä on rakennettu
Henkilö 10: Keväällä -77 avattiin
Henkilö 11: Tuolla alakerran ravintolassa oli annos nimeltä Mörri Möykky. Äitini vei minut pikkupoikana sinne usein syömään 😊
Henkilö 12: missäs toka-market ??
Henkilö 13: Alko
Henkilö 12: niin, sori en lukenu ketjua aivan alusta, mutta jo nassikkana tiesi, mikä on toka-market
Henkilö 14: rapula päivinä tuolla kyl silmä sairastaisi.
Henkilö 12: muistampa pentuna kun jussin alla oli marketista loppunu keskioluet…ärräpäät lenteli, mihis ny ?
Henkilö 15: Tais olla Tampereen ensimmäisiä itsepalvelualkoja.
Henkilö 16: Ilmeisesti suomen ensimmäinen tai ensimmäisiä
Henkilö 5: Tavaratalokin oli Suomen ensimmäinen automarket.
Henkilö 16: Maksi market Leppävaara oli ensimmäinen aika paljon ennen Eka markettia
Henkilö 5: Automarket oli Ekamarket ensimmäinen.
Henkilö 16: Olin väärässä, ensimmäinen vuonna 1970 raketti Anttila Hämeenlinnassa ja toinen MaxiLeppävaara 1971 ja eka avattiin noin 6 v myöhemmin https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Maxi
Maxi – Wikipedia
Maxi oli Osuusliike Elannon omistama hypermarketketju, joka toimi vuosina…
fi.wikipedia.org
Henkilö 15: https://yle.fi/uutiset/3-5491757
Koivistonkylän EKA oli Suomen ensimmäinen automarket
Koivistonkylään valmistui vuonna 1976…
yle.fi
Henkilö 15: Ota ny näistä selvää
Henkilö 16: Juu näin on. Mutta tieto on väärä koska ensimmäiset avattiin 70 ja 71. Anttilasta en tiedä mutta Maxi Leppävaara oli samaa kokoluokkaa ekan kanssa. Ja sinne ei kyllä päässyt muuta kuin autolla..
Henkilö 16: Voi vinde. Mummo asui koikkarissa tuossa lähellä ja lapsena tuli käytyä.
Henkilö 17: Melko retrot värit 😀
Henkilö 18: Käytyä tuli.
Henkilö 19: Tuolla tuli käytyä usein, tutut portaat!
Henkilö 20: Vähän ennen kyyneleitä….ja avajaisia olin tuolla aivan viimetingassa viimeistelemässä. Arkkiatri oli yhden pilarin piirtäessään unohtanut että jos pilari on tuossa, niin eipä aukee vessanovi. Olin siellä töissä nuorena miehenä yötä myöden ennen avajaisia.
Henkilö 21: Arkkiatri?
Henkilö 20: Henkilö 21: Arkkiatri on suomennettuna arkkiehti…vai oliko se tehti…?
Henkilö 21: Henkilö 20: ai tässä oli tälläinen
”kiva sanaleikki”. Jatkakaa.
Henkilö 22: Kävelin uutta Eka-marketia ihmettelemään Kalevasta ja -78 siitä tuli lähikauppamme muutettuamme Rautaharkkoon.Liukuportaiden vierestä mentiin Ekan kahvioon.
Henkilö 23: Eka-marketissa oli myös TokaMarket (Alko) 😂 Itse olin viel pikkutyttö mut muistan kuulleeni tuon ”Käydään Ekassa ja Tokassa” 🙂
Henkilö 24: olin vuosia tuolla töissä, sekä ala- että vielä pitempään yläkerrassa. Talo oli täynnä suuria persoonia isolla P:llä. 🙂
Henkilö 1: hianoo
Henkilö 25: Meidän lähikauppa 1987-2010.
Henkilö 26: 90-luvulla oli divari tossa liukuportaiden oikealla puolella…monet aku ankan taskukirjat tuli käytyä ostamassa sieltä.
Melkein joka viikko tapahtu et käveltiin tai pyörillä mentiin eka (tai myöhemmin euromarkettiin).
Henkilö 27: Toka oli eka ”itsepalvelualko” legendan mukaan samoilla ostoskärryillä pääsi ekasta tokaan ja pohjattomaksi leikatulla maitotölkillä, jotkut onnistuivat nyysimään ilmaiset koskikset. Tiedä häntä?
Henkilö 28: Eka-marketissa näin ensimmäistä kertaa ns.automaattiovet, itsekseen aukeavat ovet ihmetyttivät pikkupoikaa, asuttiin silloin Koivistonkylässä kun Eka aukesi
Henkilö 29: Kyllä tuolla tuli pyörittyä ja ne jäätelö pehmikset samoin nuo rullaportaat 🤣
Henkilö 30: Isäni oli töissä tuolla kalustepuolella <3
Henkilö 31: Kopeka market 😁
Henkilö 32: Tuala tuli käytyä åiten kans päivittäin kaupassa olin aina apuna ku piti tuara litratolkulla maitoo meitä oli nii monta 💗 💗
Henkilö 33: Tuollahan oli myös se ostoskärryjen palautuspiste, josta sai pienen postimerkin tyyppisen liimalapun kärryjen palauttamisesta. Liimalapuille oli oma keräilykorttinsa, josta sai hieman rahaa kun sen palautti täytenä asiakaspalvelupisteeseen. Veljen kanssa kierreltiin parkkialueella ja kysyttiin ihmisiltä, josko saataisiin palauttaa kärryt ja tienata sillä tavoin hieman taskurahaa 😊
Henkilö 29: Olihan koivistontiellä tuotannon kauppa ,kuismankauppa ja sulkavuorenkadulla koipionkauppa,mutta mikä oli se lähellä EKA-markettia omakotitalossa harkontien kauppa 😁
Henkilö 34: Eiks kuisman kauppa ollu koivukujalla. Pojat on ilpo ja ilkka.
Henkilö 35: Se Koivukujan kauppa oli Valion kauppa ja oisko Ilpon ja Ilkan äiti ollut myymälähoitaja… Asioitiin usein ja oli mukava käydä pennin nalleja ostamassa… Kuinka muuten kauppa oli sulle tuttu? Minä asuin ensimmäiset vuoteni Koivukuja 6 A 9…. 😁 😁
Henkilö 35: Ps. Meidän naapuri oli Mäkisen Uten perhe ja siitä tuli se ”ikuinen palo” TT hommiin eikä sammu ennenkun silmä sammuu… 😁
Henkilö 34: Ilpo seurusteli aika kauan siskoni kanssa.
Henkilö 29: Taidettiin vaan sanoo harkontien kaupaks 😎
Henkilö 36: Tosta menny montaakaan vuotta, kun olis siä pehmiksiä myymässä aulassa.
Henkilö 37: Mun äidee oli eka työntekiä ekassa 🙂
Henkilö 37: Itse olin v86 töissä ekassa 🙂
Henkilö 38: Hyvin muistan. Keräilin kärryjä 80-ja 90 luvulla ja sain karkki/tupakkarahaa
Henkilö 39: Tuttu kauppa 😀 Tuli käytyä paljonkin aikanaan 😀
Henkilö 40: Voi! Oli se vaan nii upea kauppa! Veisunkadulla asuttiin ja siellä käytiin.
Henkilö 41: Muistoissa kuin eilisen ,kiitos Tarmo taas !
Henkilö 42: Marketin ensimmäinen johtaja oli Seppo Halme, euroviisulaulaja Laila Halmeen aviomies. Ja vahtimestarina oli legendaarinen Kähösen Late. Muut oli ”tavallisia”.
Henkilö 37: Jep jep niin oli 🙂
Henkilö 2: Kähösen Lauri, nyrkkeilyn Suomen mestari 81kg sarjassa 1966 🙂
Henkilö 2: Kikka Laitinen, tunnettu muusikko, laulaja-lauluntekijä, sanoittaja ja säveltäjä sekä yleisradion hallituksen jäsen 2012-2017, oli myös Ekamarketin alkuaikojen työntekijöitä 🙂
Henkilö 43: Latella taisi olla ensimmäinen Suomen mestaruus jo vuodelta 1956.
Henkilö 44: Laila Halme luki miellyttävällä äänellä mainoksia ja tarjouksia ja poika Jussi Halme(myöhemmin ”the music man”) oli koulupoikana myös töissä Ekassa.
Henkilö 45: Wow mitä muistoja! 😊 Tuolla tuli pikkupoikana vietettyä paljon aikaa Vaarin työhuoneessa 😊
Henkilö 46: Armi Aavikko oli vissiin missivuotenaan siellä esiintymässä.. hän kirjoitti ystäväkirjaani… ❤ 😊
Henkilö 47: Mää näin Eka Marketissa Merja Tammen. Sain nimmarin 🙂
Henkilö 47: Armi Aavikon näin Hatanpään valtatien autoliikkeessä. Siltäkin sain nimmarin
Henkilö 48: Kirkakin esiintyi Ekassa joskus 80-luvulla…
Henkilö 49: Matti Esko myös.. 😍
Henkilö 50: Matti ja Teppokin oli siellä. Se oli oletettavasti ensimmäinen näkemäni keikka. Vuosi saattoi olla 1980 tai jotain.
Henkilö 51: Henkilö 50 samat sanat siellä lähti keikkapoikuus Matin ja Tepon tahtiin
Henkilö 52: Eka Market valmistui 1977 olin siellä töissä aikanaan
Henkilö 42: Isäsi siellä oli koko ajan töissä…alusta loppuun, valvojana.
Henkilö 52: niinpä oli sillä minäkin sinne töihin pääsin
Henkilö 2: Olikos veljesi myös töissä siellä vai muistanko ihan väärin?
Henkilö 52: Oli joo mun jälkeeni kun lähdin armeijaan 77 syksyllä
Henkilö 42: Eka marketissa ei rakennushommia paljon ollut enää syksyllä-77.
Henkilö 52: Joo mutta mun pikku veljeni oli siellä lihaosastolla mun jälkeeni
Henkilö 42: Sitä minäkin, hoidin viimeisenä pihahommt kesällä -77 ja rakennushommat loppui siihen.
Henkilö 53: Tämä oli niin suurta pienen maslaistytön silmissä -70 luvulla, kun käytiin kyläilemässä vaarin veljillä Koivistonkylässä 😊
Henkilö 54: Mää hiihrin pentuna monta kertaa Hervannasta Eka Marketille ihmetteleen isoa tavarataloa ❤Larut meni mettän poikki💪
Henkilö 55: Vielä muutamia venttiilejä tämän värisinä. Kaikki asiakkaiden puolella sudittiin harmaaksi päältä.
Henkilö 56: Yläkerran parturissa monta kertaa ja joskus kärryjä keräämässä
Henkilö 55: Aina oltiin kans keräämässä kärryjä. 25 kärryä oli 5 markkaa. Pahansisuiset mummot yritti rökittää meidät, mutta periks ei annettu 😂
Henkilö 55: Mummojen taktiikka oli että keräsivät pareina. Toinen käveli asiakkaiden perässä autolle odottamaan kun asiakas tyhjensi kärryn autoon. Toinen mummo vartioi ja istui jo kerätyn kärryjonon päällä lähellä pääovia. Varmaan juuri tämän tyyppisen toiminnan vuoksi kärrynpalautusautomaateista luovuttiin.
Henkilö 57: Kovin on tuttu. Tuola tuli käytyä myyntiedustajana ja asiakkaana ostoksilla. Koulun päättäjäispäivänä kävimme lasten kanssa syömässä Eka-pannut.
Henkilö 58: Mää olin Pirkanmaan ammattikoulussa vuanna 1980. Sillo liikuntatunnilla oli melkeen aina joku kävelylenkki ja me mentiin muutaman luakkakaverin kanssa aina Ekan ravintolaan pullakahveelle. Reipasta touhua oli se.
Henkilö 59: Jepjep. Hain tuolta neivostoliittolaisia teekuppeja lahjaksi nykyiselle vaimolle. Käytettiin viimeksi tänään 😃
Henkilö 60: Minä taas kävin KOPeekassa kysymässä kaverin kanssa lainaa , olis ostettu nurmikontekokone pinnantekoon, mutta kioskinhoitaja pyöritti silmiä ja katseli kelloa ja totesi, että pitää mennä kahville. Sanottiin, että mene kahville. Parempi niinkin, ei molempien aika hukkaan. Hyvästi. Olisin voinut siirtää rahaAsiani. Onnettomuudekseni.
Henkilö 61: Muistan hyvin…
Henkilö 62: Eka ja toka market 🤣
Henkilö 63: Tuli Henkilö 62 sama mieleen. 😂
Henkilö 62: Sehän se oli ihan yleisesti
Henkilö 64: Kovin on tutunnäköistä…
Henkilö 65: Hiano!
Henkilö 66: Oi niitä aikoja
Henkilö 67: Minäkin poljin pyörällä äidin kanssa Sääksjärveltä katsomaan tuota uutta ihmeellistä isoa tavarataloa.
Henkilö 68: -77 muutimme Pirkkalan Loukonlahteen. Eka marketiin tein kerran viikossa ostosreissun . Sieltä sai kaiken tarvittavan ja oli lähin marketti siihen aikaan.
Henkilö 42: Vihannesosastolle tuli ensimmäisenä itsepalveluvaaka.
Henkilö 69: Muistan
Henkilö 57: Kenkäosaston hoitaja oli Irja Sallisalmi.
Henkilö 70: Maanrakennusliike, nimee en muista, teki konkan, pohja urakassa, ja isännälle tais viälä käyrä köpelösti. On se kumma kun toista kerrosta ei saara kannattavaksi, vaikka noin komiat liukuportaat oli, monenlaista kaupankäyntiä siä yritettiin mutta ilmeis…Näytä lisää
Henkilö 42: Teki konkan, mutta ei tämän työmaan aikana, eli tämä homma hoidettiin kunnialla loppuun saakka. Myöhemmin tuli konkka ja päällikön kuolema. Maanrakennusliike Tenkanen oy.
Henkilö 71: Niin paljon, muistoja! Tämä oli meidän vakkarikauppa sen loppuun asti. Kesät käytiin fillarilla ostoksilla siellä. Talvella kävellen. Asuttiin Hatanpään Hovissa. ❤ Edelleen käyn Koikkarissa Rismassa! 😊
Henkilö 42: Minä kutsun sitä sivistyneesti Pirsmaksi.
Henkilö 49: Äitini asui sulkavuoressa ja kävimme aina perjantaisin Eka- marketissa..viikonloppu ostoksilla . Se oli miellyttävä ostos paikka. Usen söimme myös pihvit siellä ostosten lomassa..Siinä oli jotain nostalgista.. 😍 😍 💕
Henkilö 72: Jep 😀
Henkilö 73: Tuolla ravintolassa ollen ollut useempana syksynä pokkaamassa TUL:n piirinsarjan jalkapallo mitalleja 80-luvulla. Liikuntatilojakin on tullut kiitettävästi käytettyä.
Henkilö 74: Ja myyty makkaraa…
Henkilö 73: Jep, sitäkin on tullut tehtyä tuon kiinteistön edessä. Rahoitettiin kuuluisaa Saksan matkaa vuodelta -86 🙂
Henkilö 55: Lapsuudessa käytiin paljon ostoksilla ja aina ravintolassa samalla syömässä tai kahvilla.
Myöhemmin kärryjä keräämässä, kuten edellä mainittu ja myöhemmin Alkossa töissä ja samaisessa ravintolassa päivittäisellä lounaalla.
Henkilö 75: Yläkerran Sotkasta ostettiin meidän ensimmäiset yhteiset huonekalut. Siitä on jo kymmeniä vuosia, mutta vielä reilut kolme vuotta sitten osa niistä oli käytössä 😄!
Henkilö 76: Ravintolan munakas, ja sitruunasooda…sit reippailleen yläkerran urheilu mestaan…
Henkilö 51: [Henkilön nimi] kanssa TETissä täällä olisko ollut n. – 84
Henkilö 77: Talossa oli Alkon ensmmäinen itsepalvalu myymälä, joka loppui liiallisen varastamisen vuoksi. Alkon tuotteet piilotettiin päivittäis ruokatavara pakkauksiin ja vietiin halvalla ulos liikkeestä.
Henkilö 42: ???
Henkilö 78: Urbaani legenda kertoo miehestä joka oli leikannut maitotölkistä pohjan pois ja vei alkosta kosanteria tyhjän tölkin sisuksissa pisemmän aikaakin. –
Henkilö 55: Joo. Tästä Maitotölkkitaktiikasta oon kuullut myös.
Henkilö 42: Toka oli ensimmäisiä, jossa kassakoneet olivat suoraan yhteydessä varastokirjanpitoon. Reaaliajassa näki paljonko mitäkin laatua on jäljellä. Ainakaan mitään merkittävää hävikkiä ei myymäläesimiehen mukaan tapahtunut, vaikka tietysti jo rakennusvaiheen aikana arveltiin, meidän kuluttajien taholta, erilaisia keinoja , miten sieltä viinaa saisi ulos maksamatta.
Henkilö 79: Nyyh! Se marketti oli ihan omaa luokkaansa silloin!
Henkilö 80: Olin tuolla viikon työelämään tutustumassa eli tetissä ysiluokalla, hinnottelin varastossa koko viikon 😂
Henkilö 81: Hahaa..tetissä kanssa joskus -85?
Henkilö 82: Muistan!!
Lähiöiden suurissa kaupoissa ja automarketeissa monet ihmiset mahdollisesti ensimmäistä kertaa käyttivät rullaportaita, söivät lounasta ravintolassa, asioivat divarissa ja näkivät avajaisissa julkkiksia. Yllä olevassa keskustelussa ihmisten ajatukset Eka-marketista ovat enimmäkseen positiivisia. Muistot liittyvät usein ensimmäiseen kauppakäyntiin ja ihmettelyyn.
Mitä merkittävää edellä olleen kaltaisista keskusteluista voi saada? Tiedonmuruja ja kurkistusluukkuja, sukupolvikokemuksia ja suurten muutoksien todistuksia. Keskustelut ovat parhaimmillaan rentoutuneiden ihmisten keskinäistä jutustelua, samaa jota lapsena kuunteli kun vanhempien vanha ystävä tuli kylään, muisteli jotain elämänvaihetta tai tapausta niin, että vanhemmat lähtivät mukaan, höystivät tai korjasivat jotain, keksivät uusia juonteita, kysyivät tarkennuksia. Kaukaista menneisyyttä uudelleenelettiin silmieni edessä.
Muistan itse juuri ja juuri 1980-luvun alun Lielahdessa, jonne oltiin vasta perustamassa nykyistä Harjuntaustan kauppa-aluetta. Kauppamatkat tehtiin Tampereen keskustaan linja-autolla 16. Tesomallakin olisi voinut käydä, mutta olisi tarvinnut vaihtaa linja-autoa Pispalassa. Se taas olisi tarkoittanut, että Lielahdesta Pispalan kautta kulkevaa linja-autoa varten olisi tarvinnut kävellä kauemmaksi pysäkille ja olisi tarvinnut odottaa autoa Pispalassa Tesomalle. Kävimme Anttilassa, Sokoksella, Vikkulassa, ja mitä niitä nyt oli, useita elinvoimaisia kauppoja kaupungin keskustassa.
Lielahdessa oli vanhoja kauppoja kuten E-piste, Tuotanto ja Voima. Lielahden Eka-marketin avajaiset olivat 1980-luvun alussa. Menimme sinne äitini kanssa. Kauppa oli aivan täynnä. Äiti aikoi ostaa muistaakseni käpykakun. Ihmisiä oli niin paljon, etten pystynyt liikkumaan. Jäin puristuksiin kauppakärryjen tai kärryn ja ihmisen väliin. Äiti sai tarpeekseen. Hän nosti minut pois, jätti tavarat kauppaan ja me kävelimme ulos.
Eka-marketin ja viereen avatun T-market Jukan jälkeen perheemme elämä muuttui hieman ajankäytöllisesti ja ainakin aterioiden monipuolisuudessa. Vaatteita ja muuta kestokulutustavaraa varten täytyi lähteä keskustaan, mutta oikeastaan kaiken päivittäistavaran sai kävelymatkan päästä. Siihen aikaan Lielahden kauppa-ja pienteollisuusalueella oli jo lisäksi Tapolan lihatuotetehtaan myymälä, Löytötavaratalo tai joku halpa tarvikekauppa, ja rautakauppa. Kun Citymarket tuli 1980-luvun lopulla, oli Lielahdessa oikeastaan kaikki. Siitä kasvoi Länsi-Tampereen ja yksi Suomen suurimmista kauppakeskittymistä. Karhun jääkiekkomailatehdas muuttui marketiksi, tuli urheilu- ja autokauppoja sekä isoja puutavara- ja puutarhatarvikekauppoja.
Kaupassa käydessä pystyi kilpailuttamaan. Jonkun elintarvikkeen hinta vaihteli Kukkurassa, Jukassa, Eurosparissa ja Citymarketissa. Ei se mitään pennien perässä juoksemista ollut, vaan kun saman pyörämatkan varrella oli monta kauppaa, oli helppoa ja järkevää ostaa halvinta.
1990-luvulla alkoi uusi vaihe, kun kauppakiinteistöjä muunnettiin uutta käyttöä varten. Autokaupasta tuli kirpputori, urheilukaupasta tuli karkkikauppa ja alle kymmenen vuoden ikäinen sohvakaupan rakennus purettiin. Oikeastaan siinä vaiheessa ei ollut kaupungin keskustassa enää vetovoimaa. Vikkulasta ei kannattanut ostaa karkkia, koska kodin vieressä oli karkinmyyntiin erikoistunut kauppa. Sokoksen lihatiskiltä ei saanut mitään mitä ei olisi saanut Lielahden kauppa-alueen neljältä lihatiskiltä. Toki keskustassa oli vielä käyntikohteita, kuten erikoiskaupat ja Kauppahalli. Toisaalta lähiöiden autorautakaupat jyräsivät valikoimalla ja laadulla. Keskustan asukas lähti laitakaupungin K-rautaan tai Starckjohanniin ostamaan akkuporakoneen Torx-kärkisarjaa.
Pienimuotoista elämän helpottumista ja pientä ylellisyyttä tarjosivat lähiöiden marketit, jotka viimeistään tekivät kaupunginosista asukkailleen maailman parhaita paikkoja elää, ja olivat edesauttamassa uudenlaisen paikallisidentiteetin ja ylpeyden kehittymistä.
Ennen kerrostaloja Lentävänniemi oli metsä, jossa asui kaksi ihmistä. Lentävänniemeen kulki hiekkatie Niemen sahan alueen kautta. Se haarautui nykyisen koulun paikkeilla, Männistön torpan kohdalla, Halkoniemeen ja Suomensaareen kulkeviin teihin. Halkoniemessä oli asunut sahan työntekijöitä, ehkä uittoväkeä, perheineen. Suomensaaressa oli Enqvistin vanha huvila ja hieman ennen sitä ”mantereella” rannassa Sandbergin huvila. Puinen vesiputki kulki Jänislahdesta Enqvistin sellutehtaalle.
Lentävänniemi vuonna 1972. Kuva: Matti Selänne. Vapriikin kuva-arkisto.
Lähes koko Luoteis-Tampereen omistaneen Enqvist-yhtiön vuoden 1961 vuosikertomuksessa kerrotaan yhtiön suunnitelmasta muuttaa Lielahden vainiot teollisuusalueeksi. Teollisuuskylää alettiin rakentaa 1970-luvulla Vaasantien, Lielahdenkadun ja Teivaalantien varteen. Ilmeisesti vuoden 1961 vuosikertomuksessa tarkoitettiin tähän tähdännyttä suunnitelmaa, kun siinä kerrottiin suunnitelmasta perustaa Lielahden raskaan, kevyen ja pienteollisuuden 2000–3000 työntekijän perheelle noin 11000 ihmisen puutarhakaupunki Niemen koskemattomaan luontoon.
”Sen ansiosta, että yhtiömme hallussa on laajat maa-alueet Lielahdessa, kaupunginosa on säästynyt harkitsemattomalta maanpirstomiselta ja kehnosti suunnitellulta röttelöasutukselta. Tosin sodanjälkeiset maanluovutuslait jossain määrin häiritsivät myöhäisempää asemakaavasuunnittelua. Jäljellejääneet alueet ovat kuitenkin niin suuria, että avarakatseinen asemakaavasuunnittelu, joka ottaa Lielahden alueen kokonaisuutena käsittelyyn, voi vielä saada aikaan kaavan, joka ei ole kaukana ihannekaupunginosasta.”
Ab J.W. Enqvist Oy:n vuosikertomus 1961.
Suunnitelman mukaan kukkuloille rakennettaisiin tornitaloja ja rinteisiin lamellitaloja. Rinteiden alle ja lähelle rantoja tulisi rivitaloja. Rannat olisivat kaikkien käytössä. Enqvistin työntekijöille tehtiin kyselyitä, joista ensimmäisessä yli 60 vastaajaa ilmoitti kiinnostuksensa kerrostaloasuntoon. Mieleisin asunto oli parvekkeellinen kaksio. Kerrostaloon toivottiin askartelutilaa, pesutupaa ja kylmätiloja.
Ensimmäiset kerrostalot, Kukkojen talot, valmistuivat Vähäniemenkadun varrelle Niemen asuinalueen reunalle vuonna 1967. Varsinainen rakentaminen Lentävänniemeen alkoi 1970-luvun alussa. Sitä kesti koko vuosikymmenen. Alla olevat kuvat ovat Lentävänniemenkadulta ja Männistönkujalta.
Lielahden sellutehdas käynnistettiin vuonna 1914 entiseen Nottbeckin kartanon navettaan ja talliin. Uusina tehdasrakennuksina oli valmistunut savupiippu ja voimalaitos, happo-osasto, kuorimo sekä hakku- ja seulaosasto, keittämö, lajitteluosasto ja vesitorni sekä pumppurakennus Näsijärven rantaan. Kuivauskoneosasto ja korjaamo sijoitettiin navettaan ja selluvarasto talliin. 1920-luvulla rakennettiin uusi korjaamo (1921), kuivauskonesali (1922), paja (1924), vedenpuhdistamo sekä valkaisimo ja laboratorio (1929), kalkkikivitornit ja keskusvarasto. 1930-luvulla nostettiin jalostusarvoa. Valkaisuosastoa laajennettiin ja raakavedenotto siirrettiin Jänissaareen. Vedenpuhdistamoa, kuorimoa ja happo-osastoa laajennettiin. Sivutuoteosastoista spriitehdas rakennettiin vuonna 1941 ja ligniinitehdas vuonna 1965. Aivan 1950-luvun lopussa rakennettiin haihduttamo ja uusi voimalaitosrakennus, kun tehtaalla alettiin polttaa sellunkeitossa syntyvää jätelientä. 1970-luvun alussa näitä osastoja laajennettiin ja rakennettiin selkeytyslaitos jätevesiä varten. 1970-luvun aikana koko tehdasalue laajeni, kun aaltopahvitehdas ja muovitehdas siirrettiin Takosta Lielahteen ja jätteenpolttolaitos rakennettiin. 1980-luvulla rakennettiin kotelotehdas. Navettaan perustetusta muutaman tuhannen valkaisemattoman sellutonnin tehtaasta kehittyi laitos, jonka kapasiteetti oli kahdessa tuotantolinjassa 100000 tonnia valkaistua sulfiittiselluloosaa vuodessa ja jossa valmistettiin sivutuotteina spriitä ja ligniiniä.
Alunperin rakennukset olivat toisistaan erillään, mutta laajennusten johdosta ne kasvoivat kiinni toisiinsa. Mitta kasvoi ylöspäin, kun voimalaitoksen laajennus oli aina edellistä korkeampi ja jalostusasteen kasvaessa ahtaassa paikassa olevan valkaisimon kerroksia lisättiin. 1980-luvulla sellunvalmistus loppui ja kemihierretehdas rakennettiin vanhoihin tiloihin. Kokonaan uutena rakennuksena valmistui hiertämö.
Sulfiittiselluloosatehtaan tunnistaa torneista, joissa valmistettiin sellunkeitossa tarvittavaa happoa kalkkikivestä ja rikkidioksidista. Toinen keskeinen maamerkki on voimalaitoksen savupiippu. Metsäteollisuuslaitokseksi tehdas tunnistautuu hajulla, puunkäsittelylaitteilla ja varsinkin suurilla siltanostureilla ja puuvarastoilla. Luonnollinen elementti maisemassa oli myös jäteallas, jätteen likaama järvenlahti tai jonkinlainen jätevedenkäsittelylaitos pyöreine selkeytysaltaineen.
Eri osastojen korkeuseroista, vuosikymmenien teollisuusrakennustyylien limittymisestä sekä edellä mainituista piipuista ja torneista muodostui silhuetti, joka joskus oli turhankin tuttu sadoille ihmisille. Tehdas näkyi asunnon ikkunasta, sen koneet humisivat korvissa työpäivän ja työ määräsi elämänrytmin. Teollisuuden aikaa kesti miltei sata vuotta. Sinä aikana suurin osa ihmisistä luultavasti piti asioiden tilaa pysyvänä, paini jokapäiväisten ongelmien kanssa ja tarpoi töihin, palasi kotiin, päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen. Mikään ei muuttunut, kunnes kaikki muuttui. Nyt ajatellen kulttuuriympäristön muuttuminen tuntuu hidastuneen. Jälkiteollinen yhteiskunta ja elinkeinoelämän rakennemuutos olivat niin suuri vaikuttaja, että sitä suurempaa on vaikea kuvitella.
Tehdasalue on nykyisin aika karu näky. Kun kerroksittain rakentuneesta kokonaisuudesta puretaan osa pois, tulee hetkeksi mieleen että purkakaa loputkin. Happotornit ja nosturi on purettu. Voimalaitoksen savupiippu on lyhennetty kummalliseksi tapiksi. Osa rakennuksista, kuten Suomen ensimmäinen ja ainoa ligniinitehdas sekä yksi Suomen viimeisimmistä spriitehtaista, on purettu, ja yhteenrakennetun integraatin idea on kadonnut. Ympäristöstä on siivottu pois kaikki pienemmät rakenteet, kuten kuljettimet, putket ja säiliöt, kaikki rahanarvoinen. Torsoja irtirevityn näköisiä tehdasrakennuksia
Ab J.W. Enqvist Oy:n sulfiittiselluloosatehdas vuonna 1965. Tekstit ovat kirjoittajan lisäämiä. Kuva: Scanfoto. Vapriikin kuva-arkisto.
Kulttuuriympäristöjen kohdalla on vaikeaa se, että ympäristö muuttuu hitaasti. Arvokkaan ympäristön säilyttäminen ei ole välttämättä enää mielekästä siinä vaiheessa, kun sen erityisarvo havaitaan, koska alueen muuttuminen on alkanut jo paljon aikaisemmin. 1960-luvun ajattelussa suurteollisuudessa ja työväenasunnoissa ei nähty samanlaista arvojen kokonaisuutta kuin nyt. Nyt arvokkaana pidetty ei ollut silloin arvokasta, vaan kenties vanhaa, turhaa ja mitäänsanomatonta. Usein menneestä kulttuuriympäristöstä muistuttaa jokin yksittäinen edustava tai symbolisesti merkittävä osa, kuten esimerkiksi Amurin puutalokortteli. Lielahden tehdasalueellekin voi käydä niin, että kerrostalojen välistä pilkistävät ainoastaan savupiippu ja vesitorni.
Kulttuuriympäristössä vallitsee jatkuva uudelleenorganisoituminen. Kaikki tilat kuuluvat johonkin kategoriaan; kauppa, viheralue, parkkipaikka, kevyen liikenteen väylä, ja niin edelleen. Voitaisiin ajatella, että tietyllä tavalla Lielahden teollisuusalue oli valmis tai täydellinen 1970-luvulle asti, jolloin yhtiön laajoille pelloille alettiin rakentaa pienteollisuuden ja palvelualojen infrastruktuuria. 1980-luvulla vallitsi jonkinlainen välitila; teollisuustoiminta jatkui ja jopa laajeni, mutta ympäröivän alueen rakenne oli muuttunut pysyvästi. Yhtiön ja työntekijöiden väliin oli kiilannut muutakin. Kun vanhoja työväen asuntoja purettiin, kaduilta avautuivat samanlaiset maisemat kuin 1910-luvulla, ennen teollisuutta ja työväenasuntoja. Tyhjenevillä kadunvarsilla vallitsi epämääräisyys, ne olivat ei-olemisen tilassa. Ei enää yhtiön omistamia taloja, mutta ei muutakaan. Se oli Suomen tai Tampereen ajankuvana mitä osuvin. Lapsille se oli purkutalojen ja seikkailuleikkien kulta-aikaa.
Kuinka rakennusten ja kulttuuriympäristön säilyttäminen olisi perusteltavissa? Tuotannollinen funktionaalisuus on sanellut, kuinka rakennukset on sijoitettu vierekkäin, vain muutamia esteettisiä näkökulmia noudattaen. Tätä kokonaisuutta ei enää ole. Lähes kaikki tehdaskombinaatin rakennukset ovat olleet kiinni toisissaan, ja rakentaminen on toteutettu sisäisen logistiikan ehdoin, joten yhdenkin osan purkaminen on rikkonut kokonaisuuden. Alueen merkitys korostuu kaupunkikuvallisissa ja historiallisissa arvoissa. Tehdasalue on Luoteis-Tampereen maamerkki ja oli keskeinen sosiaalisen ja taloudellisen toiminnan keskus. Ilmeisesti tehdasalueen rakennuksista on rakennushistoriallisesti kiinnitetty huomiota vain pääkonttoriin, hautakappeliin, vesitorniin ja vedenpuhdistamoon, jotka ovat erillään muista rakennuksista. Ne ovat kauniita kiintopisteitä ihmisen muokkaamassa maisemassa ja saanevat menneisyydestään muistuttavat nimet ”Puhdistamo” tai ”Vesilaitos”, ”Kappeli”, jne.
Museokohteeksi alueesta ei ole, ellei perusteta jonkinlaista höyrykattilamuseota, sillä vuoden 1960 SMW-pannu on ainoa jäljellä oleva laitekokonaisuus. Tehdasalueen on oltava tulevaisuudessa liikennevirtojen varrella ja kiinni muussa kaupungissa, muuten ei tule mitään. Julkiset palvelut on Lielahdessa juuri uudelleenrakennettu. Se voisi silti olla työpaikkakeskittymä. Näkymät keittämöstä ja voimalaitokselta ovat hienot, ehkä sillä on jokin arvo. Rakennuksissa on paljon tilaa ja korkeutta, toisaalta löytyy pitkää salia ja pientä koppia, joissa voi pyörittää käsityöpajaa. Mahdollisuuksia on.
Amuri on kaupunginosa Tampereen kantakaupungissa. Se tunnetaan entisenä työläiskaupunginosana, joka oli yhtenäinen ruutukaavoitettu puutaloalue. Nyt se on melko väljästi rakennettu puistojen jakama kerrostaloalue, jossa korkeammat piste- ja lamellitalot ympäröivät matalampia lamellitaloja. Amuri pysyi puukaupunginosana 1960-luvun puoliväliin asti. Monet ilmiöt loivat painetta Amurin muuttumiselle: talouden rakennemuutos, asumisstandardien muuttuminen, rakennustekniikan kehitys sekä käsitykset modernista kaupungista. Amuri ”saneerattiin” noin 30 vuoden aikana. Nyt siellä voi nähdä erilaisia elementtirakentamisen kehitysvaiheita 1960-luvulta 1980-luvulle.
Amuriksi nimitetään yleensä nykyisiä IV ja V kaupunginosia. Neljäs kaupunginosa on pohjoisessa ja rajautuu Amurin kohdalla Näsijärvenkadun, Hämeenpuiston ja Satakunnankadun rajaaman alueen sisälle. Viides kaupunginosa on etelässä ja rajautuu Amurin kohdalla Satakunnankadun, Hämeenpuiston ja Pirkankadun rajaaman alueen sisälle. Niin sanottu varsinainen Amuri sijaitsee Näsijärvenkadun, Kortelahdenkadun, Puutarhakadun ja Sotkankadun rajaamalla alueella. Amuriin lasketaan kuuluviksi myös Buurienmaa ja Uusi kaupunki. Uusi kaupunki syntyi, kun kaupunki ryhtyi 1850-luvulla myymään tontteja Hämeenpuiston ja Kortelahdenkadun väliltä. Tontit olivat suuria ja niitä pystyivät ostamaan vain varakkaat henkilöt ja yhteisöt. Muun muassa Finlayson & Co. osti tontteja ja rakensi niille asuntoja työväelleen. Buurienmaaksi kutsuttu alue syntyi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Amurin luoteiskulmaan. Tiettävästi Amuri-nimi liittyy 1860-luvulla Amur-joelle lähteneisiin siirtolaisiin. Tapahtuman ajankohtaisuus ja uuden asuinalueen pitkä etäisyys silloisesta kaupungin keskustasta vaikuttivat siihen, että asuinaluetta alettiin kutsua ensin Amurinmaaksi ja sitten Amuriksi. Buurienmaa-nimi liittynee Etelä-Afrikassa vuosina 1899–1902 käytyyn toiseen buurisotaan.
Alun perin muutaman sadan asukkaan kaupungiksi kaavoitetulla Tampereella ei ollut asuntoja lisääntyvälle työväestölle, joka asutti muun muassa Kyttälän ja Pispalan alueita. Kaupunki ei voinut laajeta itään, sillä kaupungin ja läänin raja kulki Tammerkoskea pitkin. Lännessä oli rakentamatonta maata, mutta se oli lahjoitettu kaupungin porvareille 1700-luvulla. Senaatin päätöksellä nämä viljelysmaat siirtyivät kaupungille, minkä jälkeen laadittiin Amurin asemakaava. Uuden asuinalueen suunnittelussa varauduttiin tulipaloihin; edellinen suuri palo oli tuhonnut kaupungissa kolmisenkymmentä rakennusta kesällä 1865. Amurin tontteja alettiin myydä vuonna 1869.
Tonttitarve ylitti tarjonnan ja tontteja järjestettiin lisää. Koska tätä uutta osaa Amurista ei ollut asemakaavoitettu, tontit vuokrattiin osto-optiolla. Vuonna 1886 hyväksyttiin uusi asemakaava, jossa Kortelahdenkadun länsipuolelle perustettiin neljän tontin kortteleita. Finlayson osti pohjoispuolelta alueita ja rakennutti niille vuokra-asuntoja työntekijöilleen. Finlaysonilla olikin näin käytössään työntekijöilleen laaja asuinalue, joka ulottui tehtaalta Sepänkadulle. Etelässä ostajat olivat yksityishenkilöitä. Tämä alue oli tarkoitettu työläisille, joiden uskottiin pystyvän ostamaan pieniä tontteja ja rakentamaan niille asuintaloja. Tonttinsa vuokra-asuntoja täyteen rakentaneista työläisistä tuli hiljalleen talonomistajia, joista useimmat saivat pääasiallisen toimeentulonsa vuokratuloista.
Alkuperäinen idea, jossa yksi perhe asuttaa yhtä rakennusta tontilla, ei aivan toteutunut, sillä asuntopulan vallitessa talonomistajat vuokrasivat huoneita jopa usealle perheelle. Amurissa yleistyi osakeittiöjärjestelmä, jossa huoneisto koostui yleensä yhdestä pitkästä keittiöstä ja neljästä kamarista. Jokaisessa kamarissa asuivat eri asukkaat ja kaikilla oli käyttöoikeus keittiön takkaan. Myöhemmin yhteiskeittiöitä muutettiin asunnoiksi ja asuntokohtaiset liedet yleistyivät.
Puu-Amuri oli asemakaavoitettu alue, jolla rakentamista säädeltiin rakennusjärjestyksellä. Tontit rakennuksineen olivat keskenään yhdenmukaisia. Korttelit muodostuivat neljästä tontista. Yhden korttelin koko oli 660 neliömetriä, jossa oli pihamaata 200 neliömetriä. Asuinrakennukset olivat hirsirakenteisia ja yksikerroksisia, usein L-kirjaimen mallisia. Usein rakennukset valmistuivat useassa osassa. Valmistumisvaiheet riippuivat talonomistajan varallisuudesta, jota kartutettiin muun muassa vuokratuloilla. Tyypillisiä ulkorakennuksia olivat käymälä, navetta talli ja varasto. Suuri osa amurilaisista työskenteli kaupunkialueen tehtaissa. Työ oli raskasta ja työpäivät pitkiä. Kotielämän viettämiseen ei juuri ollut aikaa eikä voimia. Amuri jos mikä oli nukkumalähiö.
Amurin asukasmäärä alkoi laskea 1900-luvun alusta lähtien. Kaupunkiin rakennettiin uusia asuinalueita ja samaan aikaan asutus levisi myös kaupungin rajojen ulkopuolelle. Moni Amurinkin vuokralainen rakensi asunnon Pispalaan. 1950-luvulla Amurin osin jo 1880-luvulla rakennetut talot alkoivat olla huonossa kunnossa, minkä lisäksi tällä keskikaupunkialueeksi muuttuneella alueella oli pääosin yksikerroksisia taloja. Vuoden 1943 rakennusjärjestys mahdollisti jopa kuusikerroksiset talot. Kaupunginhallituksen mielestä täyteen rakennetut korttelit olisivat johtaneet slummiutumiseen ja keskusta-alueen asukasluku olisi kasvanut liikaa. Amurista haluttiin arvokas ja moderni kaupunginosa. Koska se sijaitsi lähellä kaupungin liikekeskustaa, oli suunnittelijoiden mielestä tarpeetonta levittää kaupunkimaista asutusta Amuriin asti. Haluttiin modernia mutta väljää asumista.
Vuonna 1960 järjestettiin arkkitehtikilpailu, jonka voitti Heikki Aitolan ehdotus. Aitolan ratkaisu noudatti lamelliperiaatetta, mutta niin, että puisto- ja piha-alueiden lisäksi jouduttiin ottamaan huomioon myös nopeasti lisääntyvien autojen tarvitsemat pysäköintitilat. Arkkitehtikilpailun pohjalta valmistui alueen asemakaava vuonna 1965. Siinä idästä länteen kulkevat kadut muutettiin siinä kevyen liikenteen väyliksi ja Sotkankadun pohjoispäässä oli puisto. Myöhemmin suunnitelma muuttui niin, että Näsijärvenkadulle sijoitettiin tornitalorivistö. Tontteja täytyi yhdistää, jotta kerrostalot voitiin rakentaa. Alkoi usealle vuosikymmenelle ajoittunut rakentaminen, jossa tontteja myytiin kaupungille ja rakennusyhtiöille.
Koko 1960-luku oli kaupunkien voimakkaan kasvun aikaa. Tampereen väkiluku kasvoi ilman alueliitoksiakin yli 30000 henkilöllä. Samaan aikaan rakennustekniikka kehittyi rakennusteollisuudeksi. Uusi elementtiteknologia edellytti suuria tehtaissa valmiiksi tehtyjä sarjoja. Rakennusliikkeet pyrkivät rakentamaan laajoja yhtenäisiä alueita ja hankkivat sitä varten mahdollisimman suuria maa-alueita itselleen tai ainakin rakennettavakseen. Aluerakentaminen yleistyi.
Lähteet
Kanerva, Unto, Pumpulilaisia ja pruukilaisia: tehdastyöväestön työ- ja kotioloja Tampereella viime vuosisadalla. Tammi, Helsinki 1946.
Kuitunen, Hannele, Saneerattu kaupunki: Tampereen Amurin ja Finlaysonin työläisten asuinalueen muutos 1960- ja 1970-luvuilla 2000-luvun kaupunkikäsitysten valossa. Tampere 2016.
Rasila, Viljo, Tampereen Historia IV: vuodesta 1944 vuoteen 1992. Tampereen kaupunki 1992.
Voionmaa, Väinö, Tampereen kaupungin historia. 3. osa, Tampereen historia itämaisesta sodasta suurlakon aikoihin. Tampereen kaupunki 1932.
Uusitun Saukonpuiston kulkuväylästö muotoutuu. Tarve uudelle hiekkatielle näyttää ilmeiseltä.
Liikenneympyrä Saukonpuiston koululla on rakennettu luultavasti siksi, että aamuisin ja iltapäivisin taksiliikenne järkevöityy kiertoajoksi koulun sisäänkäynnille.
Itsenäisyydenkatu Porissa. Leikkivä ihminen ei aina etene suoraviivaisesti luonnon ja tekniikan rajalle upotetun teräsbetonisen viemärinkannen kohdatessaan.
On sanottu, että koska emme näe lähihistoriaa, se on meille kaukaisempi kuin ajallisesti vanhempi historia. Emme erota sitä omasta ajastamme. Rakennettu ympäristömme muuttuu huomaamatta.
Kaksi mielenkiintoista aluetta Tampereella ovat Amuri ja Tammela, Tampereen kantakaupungin viime vuosikymmeninä uudelleenrakennetut kaupunginosat. Amuriin ja Tammelaan on suunniteltu täydennysrakentamista, joten niiden dokumentoiminen on ajankohtaisinta. Kaukajärvi, Tesoma, Hervanta ja Lentävänniemi ovat puhdasverisiä lähiöitä, joissa suosittiin pitkiä lamellitaloja ja suurempia kerrosmääriä. Varsinkin Hervantaan ja Lentävänniemeen rakennettiin korkeita pistetaloja. Kaupunginosien perustamisaikaan ne olivat lähes asuttamattomia alueita, Tampereen keskustasta tarkasteltaessa melkeinpä kaukaista erämaata. Asuntoja myytiin ajatuksella modernista asumisesta luonnon keskellä.
Näihin alueisiin ei kohdistu samanlaista täydennysrakentamispainetta kuin Amuriin ja Tammelaan, mutta kerrostalot siellä ovat jo pitkään olleet korjausiässä, ja vaihtoehtoina voidaan korjaamiselle esittää myös purkamista ja uudelleenrakentamista.
Elementtikerrostalot kantakaupungeissa ja lähiöissä ovat nykyisin itsestään selvä osa maisemaa, mutta rakennettu ympäristö muuttuu. Aikanaan itsestään selvistä kaupunkikuvan elementeistä tulee harvinaisia. Vanhat kerrostalot korjataan ja samalla ajanmukaistetaan niin, että alkuperäistä ulkopintaa ei juuri jää jäljelle. Julkisivujen voimakkaat värit pehmennetään, parvekkeet lasitetaan ja tasakatot muutetaan harjakatoiksi.
Kuten muukin rakennettu kulttuuri, myös elementtikerrostalot peittyvät ja katoavat korjaamisen ja uuden rakentamisen alle. Tämän kulttuurin peittymistä ei kuitenkaan juuri surkutella, sillä kyseisen aikakauden kerrostaloja ei vielä mielletä rakennuskulttuurina tai kulttuurihistoriallisena ilmiönä. Jopa yksitotinenkin suhtautuminen elementtikerrostaloihin muistuttaa 1960-luvun suhtautumista puutaloihin. Kehittynyt teknologia mahdollisti modernin asumisen yhä useammalle, vanhaa rakennuskantaa ja tapaa asua pidettiin epäkäytännöllisenä ja ahtaana. Puutaloalueet ”saneerattiin” purkamalla vanha ja rakentamalla uutta.
Kun Vuoreksen tapaisille uusille kaupunginosille ei enää löydy tilaa, ja Ratinan ja Ranta-Tampellan kaltaiset alueet on rakennettu täyteen, katseet kääntyvät ennemmin tai myöhemmin Amuriin, Tammelaan ja muualle liian väljiksi luonnehdittuihin alueisiin.
Museoviraston julkaisussa kirjoitettiin jo 1970-luvun lopulla, kuinka oman ajan kuvallinen tallentaminen ei tunnu kiinnostavan ketään. Tapahtumat ja työt ovat omakohtaisesti koettuja ja tuttuja, jopa jokapäiväisiä, arkisia ja ikäviä. Tutkijoilla on paljon työtä pelkästään katoavien ilmiöiden, esineiden, rakennusten ja maisemien taltioinnissa. Työ on usein pelastustyöluonteista: tallennetaan esimerkiksi vanhin mahdollinen, mutta muu jää tallentamatta.[1]
Ongelmana visuaalisessa nykydokumentoinnissa on havaita nykyhetkessä kuvauskohteet, jotka voivat olla kiinnostavia tulevaisuudessa. Nykydokumentointi on usein myöhässä, koska muutos ei näy eikä siihen ehditä reagoida. Dokumentointi aloitetaan, kun jotain on jo muuttumassa ja katoamassa.
Tähän hankkeeseen on saatu Patricia Seppälän säätiön apuraha.
[1] Dölle, Sirkku (toim.), Kuvat kunniaan. Museovirasto, Helsinki 1978, s. 106.
”Yhtiötämme aivan ratkaisevasti hallitseva tekstiiliryhmä edustaa sitä teollisuuden alaa, jossa kansainvälisten suhdanteiden vaihtelut tuntuvat ensimmäisenä.”[1]
Tässä tekstissä käsitellään monialayhtiö Oy Finlayson Ab:n pyrkimyksiä sopeutua teollisuuden rakennemuutokseen vuosina 1974–1985. Suurimmat vaikeudet tekstiiliteollisuudessa olivat ulkomaisen tuotannon alhaisemmat kustannukset sekä oman tuotannon kustannusten nousu. Erityisesti vuosien 1973–1974 aikana haasteita tuli lisää, kun öljyn ja sen mukana energian, kemikaalien ja raaka-aineiden hinnat nousivat pysyvästi. Alkoi pitkä taloustaantuma. Vuosi 1985 oli Finlayson-konsernin viimeinen kokonainen toimintavuosi. Keskeiset sopeutumiskeinot olivat laajeneminen yritysostoilla, tuotannon keskittäminen, tuotantovälineiden modernisointi, työvoiman vähentäminen sekä laadun ja jalostusasteen nostaminen.
Kotimarkkinoiden järjestäminen
Suomalaisittain vanha yhtiö Oy Finlayson Ab tunnettiin ensisijaisesti tekstiiliteollisuusyrityksenä. Finlaysonin perustamisvuodeksi katsotaan 1820, jolloin James Finlayson perusti konepajan ja valimon Tampereelle. Koneet eivät käyneet kaupaksi ja metallinjalostus muuttui puuvillanjalostukseksi. Tehdas laajeni uudessa omistuksessa Pohjoismaiden suurimmaksi ja eurooppalaisittainkin kohtalaisen suureksi. Toiminta laajeni myös muuhun tekstiiliteollisuuteen sekä muovituotteiden valmistukseen. Tämän lisäksi yhtiö harjoitti metsäliiketoimintaa sekä pienimuotoisesti puutarha- ja konepajatoimintaa.[2]
Hillitäkseen kotimarkkinoiden kilpailua suomalaiset puuvillayhtiöt perustivat yhteistyöorganisaation raakapuuvillan ostamista varten ja myöhemmin myös tekstiilituotteiden myyntiä varten. Puuvillarengas perustettiin vuonna 1903 ja tämän korvannut Puuvillatehtaiden myyntikonttori vuonna 1932. Yhtiöiden väliseksi kilpailun muodoksi jäi omien tuotantoyksiköiden tehokkuuden parantaminen ja harvat yrityskaupat.[3]
Finlaysoniin fuusioitiin 1930–1980 -luvuilla suurimmat suomalaiset puuvillayhtiöt. Finlayson hankki Osakeyhtiö Forssan osake-enemmistön vuonna 1934. Kahdesta Suomen suurimmasta puuvillayhtiöstä muodostui selkeästi suurin alan yritys ja uudeksi nimeksi tuli Oy Finlayson-Forssa Ab. Tämän lisäksi Finlayson, Porin Puuvilla ja Tampella hankkivat yhdessä Vaasan Puuvillan osake-enemmistön vuonna 1941. Yhtiö fuusioitiin Finlaysoniin vuonna 1964. Vuonna 1973 Finlayson osti Porin Puuvillan. Yhtiö jakautui työvaatekankaita valmistavaksi Oy Finlayson-Forssa Ab:ksi ja sisustustekstiilejä valmistavaksi Oy Finlayson Ab:ksi. Vuonna 1983 Finlayson osti Suomen Trikoon. Vuonna 1986 Finlaysonista tuli osa Asko-konsernia. Tuotantoa ajettiin tappiollisena alas 1980- ja 1990-luvulla. Ainoastaan Forssan tehdas sinnitteli 2000-luvulle.
Maailmanmarkkinoilla
Vuonna 1961 Suomi tuli liitännäisjäseneksi edellisenä vuonna perustettuun Euroopan vapaakauppaliitto Eftaan. Tämä merkitsi sitä, että 1930-luvulla alkanut kauppa- ja teollisuuspoliittinen protektionismin kausi tuli päätepisteeseensä. Suomi sitoutui muiden Länsi-Euroopan maiden ohella asteittain toteutettaviin tullinalennuksiin ja ulkomaankaupan liberalisointiin, mikä merkitsi läntisen integraation vahvistumista yleensä ja pohjoismaisten kauppasuhteiden tiivistymistä erityisesti.[4]
Vapaakauppaliitto oli haitallinen tekstiiliteollisuudelle siinä mielessä, että Suomeen tuotiin pienemmillä kustannuksilla valmistettuja halvempia tekstiilejä. Se pakotti Finlaysonin kehittymään. Yhtiön ratkaisuna oli monipuolistaa ja lisätä tuotantoa perustamalla lankatuotantoa, hankkimalla muiden suomalaisten tekstiiliyhtiöiden osake-enemmistöjä ja kasvattamalla muovituotteiden valmistusta. Lankatuotanto oli pääasiassa omaan käyttöön, tekstiilien raaka-aineeksi.[5]
Efta-maista alkoi tulla puuvillatuotteita Suomeen 1960-luvulla. Eniten tuonti kasvoi Neuvostoliitosta. Tuonti kasvoi nopeammin kuin kotimainen tuotanto. Kotimaiseen ja kansainväliseen kilpailuun pyrittiin vastaamaan tuotannon tehostamisella ja investoinneilla.[6]
1960-luvun aikana Finlaysonin tekstiilien ulkomaankauppa lisääntyi voimakkaasti. Uhkakuvana 1970-luvun alkaessa nähtiin kehitysmaiden lisääntyvä tuotanto. Siellä kustannukset olivat pienemmät ja raaka-aine lähempänä kuin Suomessa. Finlaysonin menestymisen edellytyksenä nähtiin suuret valmistussarjat, korkea jalostusaste ja tuotannon omaleimaisuus. Kangas- ja kodinsisustustuotteissa vaikutti yhä enemmän muoti. Kun aikaisemmin oli samoja malleja valmistettu vuosia ja vuosikymmeniä, nyt mallistot vaihtuivat vähintään vuosittain.[7] Viennin lisääntyessä vaatetusteollisuuden sidonnaisuus muotisuhdanteisiin lisääntyi.[8]
Ennen tarkasteluaikaa 1974–1985 Finlaysonin kotimaanmyynnin osuus oli kasvanut pitkään, kunnes kääntyi laskuun 1960–1970 -luvuilla. Vielä vuonna 1979 Suomessa käytetyistä tekstiileistä 50 prosenttia ja vaatteista 80 prosenttia oli kotimaista tuotantoa.[9] Yhtiö ponnisteli viennin lisäämiseksi muun muassa perustamalla Ruotsiin myyntiyhtiön ja Länsi-Saksaan markkinointikeskuksen. Porin Puuvillan fuusion johdosta odotettiin tehostavan markkinointia Ranskassa. Vuoden 1976 vuosikertomuksessa todetaan Suomen teollisuuden suurimmaksi ongelmaksi huonon kannattavuuden. Tämän lisäksi mainittiin matala kapasiteetin käyttöaste ja korkea velkaantuminen. Yksikkökustannukset olivat nousussa ja kotimaisten kulutustavaroiden kilpailukyky oli laskenut. Ulkomaisten kulutustavaroiden hinta nousi hitaammin kuin kotimaisten tuotteiden tuotantokustannukset.[10]
Suomessa valtiovallan keinoina olivat devalvointi sekä erilaiset vakautussopimukset ja tulopoliittiset kokonaisratkaisut. Kun markan arvo heikkeni, maan vientituotteet suhteellisesti halpenivat. Maahan tuotujen tuotteiden hinnat puolestaan nousivat. Markka devalvoitiin vuonna 1967, vuonna 1977–1978 kolme kertaa sekä vuonna 1982.[11]
Suomalaisen tekstiilien perusteollisuuden erityispiirteenä oli yrityskohtainen keskittyminen sekä tuotantoprosessin vertikaalinen integroituminen.[12] Tämä näkyi hyvin Finlaysonin tuotantoyksiköissä Forssassa, Porissa, Tampereella ja Vaasassa, joissa kaikissa jalostettiin puuvilla värjätyksi kankaaksi asti. Suomen tekstiiliteollisuus poikkesi myös raaka-ainepohjaltaan oleellisesti muista Euroopan maista. Kun lankojen ja kankaiden tonnimääräisen tuotannon suhde Euroopan OECD-maissa vuonna 1977 oli keskimäärin 67:33, oli se Suomessa 44:56. Suomessa pääosa lankojen tuotannosta käytettiin tekstiiliyrityksissä omaan jatkojalostukseen, kun taas muualla Euroopassa langan valmistajat ja kankaan kutojat olivat yleensä eriytyneet. Suomessa tekokuitujen käyttö raakaaineena oli vähäisempää kuin muissa OECD-maissa. Puuvillan merkitys raaka-aineena oli siis Suomessa keskeinen ja tuotantorakenne muistutti sosialististen ja kehitysmaiden tuotantorakennetta. Tämän takia Suomen tekstiiliteollisuus oli altis kilpailulle edellä mainituista maista. Kilpailuetuna Suomessa oli kuitenkin mahdollisuus tuoda standardilankoja ja -kankaita ja keskittyä vaativiin viimeistys- ja jatkojalostusprosesseihin.[13]
Kustannukset
Suomen palkkataso oli 1970- ja 1980-luvuilla kilpailukykyinen useimpiin läntisiin teollisuusmaihin verrattuna, mutta pysyvästi sosialististen ja kehitysmaiden yläpuolella. Efta-sopimuksella suomalaisille yrityksille avautuivat ostokykyiset markkinat, mutta samalla ne joutuivat entistä kovempaan kilpailuun kotimarkkinoilla. Tekstiilien kotimarkkinahinnat olivat viidenneksen maailmanmarkkinahintoja korkeammat ja tehtaita oli suojannut keskimäärin 30 prosentin tullimuuri. Kaupan vapautuminen jatkui 1970-luvun alussa EEC-sopimuksella, Kevsos-sopimuksilla sekä kehitysmaille myönnetyillä suosituimmuuseduilla. Puuvillateollisuus menetti markkinaosuutta trikooteollisuudelle ja tuontikankaille.[14]
Kuva 1. Lähde: Finlaysonin vuosikertomukset 1965–1985. Palkat ja raaka-aineet olivat kaksi suurinta tuotantokustannustekijää tekstiiliteollisuuden tuotannon bruttoarvosta. Öljyn hinta on sopiva indikaattori energian, liikenteen, värien, kemikaalien, synteettisten kuitujen yms. hintakehitykselle. (Teollisuustilasto 1985, Finlaysonin vuosikertomus 1980)
Kuvassa 1 on esitetty työntekijämäärä sekä keskeisiä kustannuksia vuosina 1965-1985. 1970-luvun alusta lähtien puuvillan hinta paitsi kohosi alkoi myös vaihdella voimakkaammin. Tämä vaikutti kustannuksiin ja markkinoiden ennustettavuuteen heikentävästi. Samaan aikaan palkkakulut nousivat. Tuotantoa ja myyntiä saatiin nostettua samalla kun työntekijämäärä laski, tämä oli sitä suunniteltua tehostamista, mutta liikevoitto oli hädin tuskin plussan puolella. Voidaan olettaa, että aika ajoin muoviryhmä kannatteli tekstiiliryhmää. 1980-luvulla toiminta oli lähes joka vuonna tappiollista. Suomen Trikoon neuletuotanto ja vaatemallistot eivät pelastaneet tilannetta.
Hyvin yleinen toteamus Finlaysonin vuosikertomuksissa oli, että kustannustason nousua ei saatu siirretyksi omien tuotteiden hintoihin.[15] Finlaysonilla ei ollut varaa nostaa tuotteidensa hintoja, koska kilpailijoiden tuotteet olivat jo valmiiksi alhaisempia.
Vuosikertomusten valossa Finlaysonia vaivasivat jatkuvasti halvat tuontitekstiilit ja -vaatteet, raaka-aineiden hinnannousu, työtaisteluista johtuvat tuotannonmenetykset ja toimitusepävarmuus sekä palkankorotukset. Raaka-aineiden hintojen nousuun ja kustannusten nousun suuriin vaihteluihin ei voitu Suomesta vaikuttaa. Pidemmän aikavälin säästöjä saatiin tehostamalla tuotantoa ja investoimalla uuteen tuotantotekniikkaan.
Finlayson kuten muutkin yhtiöt ulkoistivat sosiaalista toimintaa yhteiskunnalle ja maksoivat nousevien palkkojen ohella kasvavia sosiaalimaksuja. Rationalisoinnissa tyhjäksi jääneitä kiinteistöjä myytiin tai vuokrattiin yrityksille. Työntekijöiden asuinalueiden tontteja myytiin ja niille kaavoitettiin uusia asuntoja, joihin entisillä finlaysonilaisilla oli harvoin varaa.[16]
Yhtiössä aloitettiin vuonna 1978 tuottavuuden ja kannattavuuden kohottamiseen johtava ohjelma. Vaasan huonosti kannattavaa lankatuotantoa oli korvattu jo vuonna 1966 kehräyksen lisäämisellä Forssassa ja Tampereella, ja nyt Vaasan kutomon, lankatehtaan ja lankavärjäämön toiminnot siirrettiin Tampereelle. Forssan puuvillakehräämön toiminta lopetettiin, Porin ja Tampereen kehräämöiden koneita uusittiin, Tampereen kutomo peruskorjattiin, ja Forssan ja Porin kutomakonekantaa uusittiin. 1980-luvulla Porin puuvillatehtaan kutomo tuhoutui tulipalossa ja sinne varatut uudistukset toteutettiin Forssassa.[17]
Toimialarationalisointi
Teollisuusmaat pyrkivät ratkaisemaan globalisoituvan talouden ja uuden kansainvälisen työnjaon haasteet. Kun teollisuuden, kaupan, liikenteen ja palvelualojen sisällä toimialan vahvimmat yritykset ostivat pois pienemmät kilpailijat, toimivien yksikköjen koko kasvoi. Suuret yksiköt pystyivät pidentämään tuotantosarjoja, vähentämään tuotteiden määrää ja tuomaan tuotantoprosessiin lisää tehoa. Toimialarationalisoinnilla korjattiin toimialan rakenteellisia heikkouksia, jotka johtuivat yritysten liian suuresta lukumäärästä sekä liian pienestä yrityskoosta. Pienillä yrityksillä ei ollut yhtä hyviä mahdollisuuksia hankkia pääomia, joita tarvittiin tutkimus- ja kehitystoiminnan rahoittamiseen, uusien tuotantolaitosten rakentamiseen sekä teknologiseen ja strategiseen uudistumiseen.[18]
Suomessa ei ollut 1970-luvun alussa yhtään suurta kansainvälisillä markkinoilla toimivaa yritystä. Taloutta ei voitu sopeuttaa ”eurokuntoon”, koska talous- ja teollisuuspolitiikka oli kiinni ulko- ja yhteiskuntapolitiikassa. Niiden päämääränä oli rakentaa vahva ja pitkälle suojattu kansallisvaltio.[19]
Suomessa toimialarationalisointi oli harvinaista aina 1980-luvun lopulle asti. Kehitys oli usein jopa päinvastaista. Esimerkiksi monet puunjalostusyhtiöt harjoittivat myös konepajateollisuutta. Monialayhtiöiden strategiana oli ilmeisesti sijoittaa suhdannekehitykseltään erilaisille toimialoille ja näin taata menestyminen huonoina aikoina. Finlaysonin vuosikertomuksessa vuonna 1974 todetaankin, että muoviryhmän merkitys kasvaa kasvamistaan.[20]
Toimialarationalisointiakin kuitenkin tapahtui ja se oli yksi Finlaysonin keinoista selviytyä kovenevilla markkinoilla. Finlaysonin ja Forssan fuusion jälkeen yhtiöstä oli tullut monialayhtiö, joka harjoitti tekstiili- ja muoviteollisuutta sekä maa- ja metsätaloutta. Usein vuosikertomusten ankeana viestinä oli, että tekstiiliryhmän tulos oli kaukana tyydyttävästä, mutta muovi- ja saharyhmän tulos oli kehittynyt positiivisesti. Suomen Trikoon osto oli osa jalostusasteen nostoa, kun Porin Puuvillan osto oli laajentanut tuotantoa horisontaalisesti. Sinänsä Porin-tehtaan hankkiminen ei parantanut ainakaan tuottavuutta, mutta antoi uusia myyntikanavia Finlaysonin käyttöön ja poisti markkinoilta yhden kilpailijan. Yhdistymistä perusteltiin voimavarojen yhdistymisellä ja suuruudella. Suomen Trikoon osake-enemmistön hankkimista vuonna 1983 perusteltiin voimakkaan tekstiilikokonaisuuden rakentamisella.[21] Ensimmäistä kertaa puhuttiin toimialarationalisoinnista vuonna 1984, kun Tampellan tekstiiliteollisuus ja siten Lapinniemen Puuvillatehdas Oy siirtyi Finlaysonille.[22] Järjestely edusti talouselämän kehitystä, joka oli tapahtunut monissa muissa maissa jo aikaisemmin. Tampella luopui yhdestä tuotannonalastaan ja keskittyi konepaja- ja puunjalostusteollisuuteen, ja Finlayson laajensi oman ydinliiketoimintansa volyymiä.
Finlayson oli ollut osakkaana muoviputkia valmistavassa Ulvila Oy:ssä 1970-luvun alusta. Yhtiön muovituotevalmistusta laajennettiin ostamalla puoliksi toisen yrityksen kanssa Ruotsin Järbosta muoviputkia valmistava Vinsotén Ab. Samana vuonna ostettiin Keikyältä sivelytuotteita valmistavan toiminimi Heikki Frimanin konekanta.[23] Vuonna 1975 Vaasan muovitehdas suljettiin ja toimintaa keskitettiin Forssaan uuteen muoviputkitehtaaseen.[24]
Vuodelle 1986 suunniteltiin niin sanottua keskitettyjen toimintojen hajautusprojektia. Keskushallintoa ajettiin alas ja sen toimintoja siirrettiin eri tulosyksiköihin. Yhtiö pyrki eroon ”kaikista rasitteista, jotka eivät suoraan palvele liiketoimintaa”. Suomen Trikoon ja muoviputkituotannon tulokset olivatkin olleet vaatimattomia ja koko yhtiön tulos oli ollut tappiollinen neljättä vuotta peräkkäin. Finlayson siirtyi Asko Oy:n omistukseen. Uusi terminologia ja strategia viittaa eräänlaiseen tuotannontehostamisen kolmanteen vaiheeseen. Ensimmäinen oli ollut yritysostoin toteutettu laajeneminen ja toinen oli ollut asteittainen erikoistuminen sekä laadun ja jalostusarvon nostaminen.[25] Nekään eivät riittäneet kansainvälisessä kilpailussa.
Tuottavuus, laatu ja jalostusaste
Kilpailukyvyn parantamiseen tähtäävien tuotannonlaajennusten tärkein vuosi oli 1973. Kajaaniin oli rakenteilla lankakehräämö ja Mänttään lakanatehdas. Tarkoituksena oli turvata yhtiön oma langantarve ja saada myyntiin lopputuotteita, sillä puuvillateollisuuden kilpailumahdollisuuksiin uskottiin.[26] Vuonna 1974 Finlaysonin Tampereen-tehtaalla oli kehräämö, kutomo ja värjäämö. Siellä valmistettiin vaatetus- ja sisustuskankaita, kampalankatuotteita kuten paita- ja sadetakkikankaita, froteevalmisteita ja pintakuvioisia jacquardkankaita sekä ompelutuotteita. Forssassa oli samanlainen integraatti. Siellä valmistettiin vaatetuksen ja kodinsisustuksen painettuja kankaita, valkotavaratuotteita, vaatetusteollisuuden kankaita ja teknillisiä kankaita sekä silkkikutomotuotteita. Muovituotteista valmistettiin muovilla siveltyjä kankaita, putkia, letkuja ja kalvoja. Lisäksi Forssassa harjoitettiin maa- ja metsätaloutta. Vaasassa valmistettiin värillisistä langoista kudottua verho- ja pukinekangasta, ompelulankaa ja muovituotteita.[27] Hämeenkyrössä, Kiikassa[28], Mäntässä ja Vilppulassa toimivat ompelimot, Ikaalisissa silkkikutomo ja Kajaanissa lankakehräämö.
Finlaysonin tehtaissa yritettiin siirtyä ympärivuorokautiseen tuotantoon jatkuvasti pitkin 1970-lukua. Muutos aiheutti vastarintaa, edellinen suuri työaikamuutos oli tapahtunut vasta 1960-luvun puolivälin jälkeen, kun oli siirrytty viisipäiväiseen työviikkoon. Välivaiheen työmuotoina olivat kaksivuorotyö ja keskeytyvä kolmivuorotyö.[29] Tuottavuuden ja laadun kohoaminen tapahtui yleensä yhdessä, sillä uusiutuva konekanta oli toimintavarmempaa, automatisoidumpaa ja toiminnaltaan nopeampaa.
Työn tuottavuus kasvoi tuotantoa nopeammin, mikä merkitsi supistuvaa työvoiman määrää. Vanhasta konekannasta luovuttiin ja keskeisissä prosessivaiheissa siirryttiin keskeytymättömään kolmivuorotyöhön.[30]
Kuva 2. Lähde: Finlaysonin vuosikertomukset 1965–1985. Lukuihin ei ole tehty indeksikorjauksia. Oleellista on, että liikevaihdon trendi on nouseva, ja liikevoiton tasainen ja laskeva.
Kuvassa 2 on esitetty Finlaysonin liikevaihto ja -voitto vuosina 1965–1985. Tuottavuuden nousu ilmenee kuvissa 1 ja 2 liikevaihdon nousuna ja työntekijämäärän laskuna.[31] Suurempi laskutus saatiin pienemmällä työmäärällä. Ennen Porin Puuvillan fuusiota työntekijämäärä nousi hieman, ja luonnollisesti Porin Puuvillan vajaat 2000 työntekijää näkyvät kuvassa suurena nousuna vuoden 1973 kohdalla. Sen jälkeen työntekijämäärä lähti laskuun.
Työn tuottavuus oli Suomessa alhaisempi kuin teollisuusmaissa keskimäärin. Syynä saattoi olla se, että tekstiiliteollisuus oli muita toimialoja ”sosiaalisempi” työnantajana. 1970-luvun alussa arvioitiin esimerkiksi puuvillateollisuuden työvoimasta noin kymmenen prosenttia ”olevan palveluksessa lähinnä sosiaalisista syistä ja nimenomaan tehtävissä, jotka tuottavat hyvin vähän”. Suomen kilpailuetua, työkustannuksien alhaisuutta länsimaissa varjostikin alhainen työn tuottavuus.[32]
Rationalisointihankkeiden yhteydessä investoitiin aina uusin tuotantolaitteisiin. Kehruu- ja kutomakoneiden periaate oli vanha, mutta laitteet kehittyivät automatisoinnissa ja nopeudessa. Työvoiman tarve siis väheni samalla kun tuotanto, tuottavuus ja tuotannon luotettavuus kasvoivat.[33]
Tavoitteena Finlaysonilla oli jalostusasteen ja laadun parantaminen sekä tuotetarjonnan muuttaminen ja tuotantomäärän kasvattaminen. Rationalisoinnissa niin sanottu ”sosiaalisin syin” palveluksessa ollut työvoima, missä määrin sitä on sitten ollutkaan, lienee poistunut. Uusi tekniikka mahdollisti paitsi tasalaatuisemman tuotannon myös ympärivuorokautisen tuotannon. Tämä edellytti kolmivuorotyötä, johon kaikki työntekijät eivät halunneet siirtyä. 1970-luvulla Suomi oli puuvillakehruun koneiden käyttötunneissa monia maita jopa tuhansia tunteja vuodessa. Tämä selittyy osaltaan työmuodosta, joka oli usein kaksivuorotyötä.[34]
Koneiden uusimisen yhteydessä pyrittiin aina myös kolmivuorotyön lisäämiseen. Toimitusjohtaja Reijo Selinin vaatimuksena oli keskeytymätön kolmivuorotyö, jolloin tuotantokoneiden käyttötuntimäärä olisi kohonnut täyteen 168:een viikossa.[35] Vuonna 1983 Forssan, Ikaalisten, Porin ja Tampereen kutomakoneet olivat uudenaikaisia ja tehtaat olivat käynnissä ympärivuorokautisesti. Samana vuonna aloitettiin kehitystyö langankehräämisessä sekä kankaiden värjäyksessä. Tämä oli Finlaysonin tekstiiliryhmän keskeistä kehitystoimintaa seuraavinakin vuosina.[36]
Finlaysonin investoinnit keskittyivät konekannan uusimiseen. Vuosikertomuksista ei ilmene, kuinka paljon tutkimukseen ja tuotekehitykseen käytettiin. 1980-luvulla sitä vuosikertomusten mukaan kuitenkin oli, erilaisia vaate- ja tekstiilimallistoja lanseerattiin ja Finlayson sai tärkeitä lisenssi- ja markkinointisopimuksia muun muassa Yhdysvaltoihin.[37] 1970-luvun vuosikertomuksissa tekstiiliryhmän tuotekehityksestä ei ole mainintoja. Tutkimustoiminnasta ei ole mainintoja koko tarkastelujaksolla.
Muoviryhmän kilpailukykyä kehitettiin yritysostoilla ja tuotekehityksellä 1980-luvulla. Finlaysonilla oli tytäryhtiöitä Ruotsissa ja Hollannissa. Muoviputkituotannossa pyrittiin osavalmistuksesta järjestelmien kehittämiseen. Finlayson osti muoviputken osia kehittävän ja valmistavan yhtiön Suomesta, kaukolämpöverkostojen suunnitteluun erikoistuneen yhtiön Ruotsista ja eristeputkiyhtiön Yhdysvalloista.[38]
Laajentua vai erikoistua?
1980-luvulla Finlaysonilla oli käyty läpi tehostamis- ja organisointihankkeita. Työntekijämäärä oli pienentynyt ja työn luonne muuttunut uuden teknologian ja automaation seurauksena enemmän valvomiseksi. Tuotanto oli suuntautunut pitkälle jalostettuihin ja korkealaatuisiin tekstiileihin, standardituotteiden ja raakakankaiden tuotannosta oli lähestulkoon luovuttu halvan tuonnin takia. Tuotantoa oli muutettu jatkuvatoimiseksi. Koneet kävivät tauotta ja työntekijät valvoivat prosessia. Vallitsevaan muuttuvaan kysyntään pyrittiin vastaamaan nopeasti tuotannon määrää muuttamalla.[39]
Tämäkään ei riittänyt. Toimintaa kehitettiin muuttuvan markkinatilanteen suhteen kenties liian hitaasti. Finlaysonin historia houkuttelee jossittelemaan. Vuosikertomuksissa Porin ja Vaasan puuvillatehtaiden asema ja vahvuudet eivät juuri avaudu. Myöhemmistä ostoista Suomen Trikoo vaikuttaa järkevältä, mutta Lapinniemen puuvillatehdas taas turhalta investoinnilta. Finlayson pyrki erikoistumaan, mutta samalla se kuitenkin laajensi perustuotantoaan. Tuotantokustannuksille ja ulkomaisen tuotannon hintatasolle Finlayson ei voinut mitään. Tekstiiliteollisuuden haasteina vaikuttaa olleen erityisen paljon sekä odottamattomia että vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella olleita tekijöitä.
[15] Esimerkiksi Finlaysonin vuosikertomus 1981. Ikään kuin vastauksena edelliseen samassa vuosikertomuksessa kerrotaan tekstiiliryhmän uudesta automatisoidun tuotannon ja reaaliaikaisen tietojenkäsittelyn projektista: ”Uusien koneiden avulla on laatutasoa saatu huomattavasti parannetuksi. Ne ovat mahdollistaneet myös tuotevalikoiman kehittämisen entistä korkeatasoisemmaksi ja vaativampaan suuntaan, mitä kilpailua ajatellen on pidettävä välttämättömänä. Tuotekehitykseen kokonaisuudessaan on panostettu runsaasti voimavaroja.”
[25] ”Sopeutumisen päätavoitteena ei sen kestäessä voi olla ensisijaisesti tietty vuotuinen myynnin määrällinen kasvu…” Finlaysonin vuosikertomus 1974, 19.
Apajalahti, Touko, Osakeyhtiö Finlayson – Forssa Aktiebolag. Finlayson, Tampere 1970.
Aunesluoma, Juhana, Nykyaikaa rakentamassa: Tekniikan Akateemisten Liitto TEK edeltäjineen 1896–1996. Tekniikan akateemisten liitto, Helsinki 2004.
Hoffman, Kai, Kotimarkkinoilta vientiteollisuudeksi: Tampereen verkatehdas Oy 175 vuotta. 1972.
Itkonen, Janne, Kilpailua sisä- ja ulkokehällä. Suomalaisen puuvillateollisuuden kartelli 1920–30-lukujen suhdannevaihteluissa. Talous- ja sosiaalihistorian Pro gradu. Helsingin yliopisto 2013. http://hdl.handle.net/10138/39944. Luettu 8.10.2015.
Kasvio, Antti; Piispa, Leena, Tekstiilitehdas ja sen naistyöntekijät. Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitos D80/1985. Tampereen yliopisto 1985.
Kuitunen, Hannele, Saneerattu kaupunki – Finlaysonin tehtaan työväen asuinalueen muutos 1960-luvulta alkaen. Esitelmä Tehdas, työ ja teollisuusperintö globalisoituvassa maailmassa -seminaarissa Tampereella 24.9.2015.
Lariola, Martti, Suomen tekstiiliteollisuus 1980-luvulla: toimintaympäristö ja kehitysnäkymät. Teollistamisrahasto Oy – Industrialization fund of Finland Ltd. 1980.
Mansner, Markku, Rakennemuutoksesta rakennemuutokseen 1900-luvun tekstiiliteollisuus Suomessa, teoksessa Salonen (toim.) 1988.
Michelsen, Karl-Erik, Työ, tuottavuus, tehokkuus: Rationalisointi suomalaisessa yhteiskunnassa. Rationalisoinnin seniorikilta Ry, Helsinki 2001.
Salonen, Marjatta (toim.), Suomen tekstiiliteollisuus 250 vuotta. Tekstiiliteollisuusliitto 1988.
Teollisuustilasto. Tilastokeskus, Helsinki 1985.
Vanhala, Ritva; Puputti, Ritva, Toimialakatsaus 1987. Teollistamisrahasto Oy 1987.
Ihmiset tykkäävät oikoa. Onhan se aika luontevaa, kävellä lyhintä tietä. Kevyen liikenteen reittejä, nurmikoita ynnä muita rakennettaessa voisi alueen jättää vuodeksi koskematta, antaa kulkureittien muodostua ja viimeistellä työ vasta sitten.
Keltaisen talon vuokralaisen vuokrasopimus päättyi viime vuoden lopussa. Eräänä talvisena aamuyönä kaivinkone on pihassa ja aamulla talo on matalana. Nykyisen suunnitelman mukaan Morkku puretaan ja tavara-asema siirretään sen paikalle. Aamulehti ja Moro alkavat taas julkaista uutisia, mielipidekirjoituksia ja gallupeja. Ne ilmoittavat julkaisevansa juttuja tasapuolisesti ja puolueettomasti. Mielipiteet jakautuvat useaan fraktioon sen mukaan, halutaanko tavara-asema purkaa, siirtää vai ylipäänsä säilyttää, ja halutaanko Morkku purkaa vai säästää. Jokaisen ryhmän mielestä Aamulehti tukee jotain toista ryhmää. Tavara-aseman siirtämistä verrataan turhuudessa Rantatunneliin ja raitiotiehen. Puolustajien mielestä yli sata vuotta vanhan kivitalon purkaminen olisi häpeäksi kaupungille.
Morkku puretaan heti kun sen saa purkaa, jo varhain aamulla. Tavara-aseman siirtämisen kustannukset osoittautuvat korkeammiksi kuin aikaisemmin oli laskettu, tai ilmenee jokin siirtämiseen tai tavara-aseman rakenteisiin liittyvä tekninen ongelma. Ratapihankadun linjaus on kuitenkin lyöty lukkoon. Tavara-asema ei voi jäädä nykyisellekään paikalle, joten se puretaan. Morkun itäpuolella olevalle puurakennukselle ei tehdä yhtään mitään. Jonkun ajan kuluttua sen kunto todetaan huonoksi tai se poltetaan, ja lopulta puretaan. Ratapihankatu rakennetaan tavara-aseman paikalle. Uuden kadun ja ratapihan alikulkukäytävän seinälle kiinnitetään taulu, jossa kerrotaan tavara-aseman historiasta ja sisällissodassa teloitetuista punaisista.
