Viimaa naamaan

Epilänharju esteenä ja resurssina

30.4.1951 päivätyssä kartassa näyttäisi Parkanon-junarata kulkevan Epilänharjun läpi. Linjaus jäi suunnitelmaksi, sillä rata valmistui vuonna 1971 harjun pohjoispuolelle, oikeastaan sen rinteeseen hieman nykyistä Vaasantietä korkeammalle.

Epilänharju on osa läpi Tampereen läpi kulkevaa harjumuodostelmaa, johon kuuluvat muun muassa Pyynikinharju ja Pispalanharju. Korkeuskäyräkartasta näkee, kuinka Messukylän, Hakametsän, Ratinan, Pispalan, Lielahden ja Lamminpään alueelta harju katkeilee. Nämä nykyisin maisemoidut soranottoalueet ovat nähtävissä maastossa, Ratinanharjua lukuun ottamatta.

Epilänharjun katkeaminen alkoi tiettävästi Porin-junaradan rakentamisesta 1890-luvulla. Sitä ennen soraa oli varmasti käytetty rakentamiseen, mutta kaivannot eivät muuttaneet maisemaa. Junarata oli rakennettava harjun pohjoispuolelta Pispalasta eteläpuolelle Epilään. Harjuun kaivettiin siis aukko, joka laajeni myöhemmin Lielahden ratapihaksi Porin-radan ympärille. Harju jatkui vielä ratapihan pohjoispuolella. 1910-luvulla harjuun tehtiin Enqvistin sellutehdasta varten leikkaus pohjoiseen ja 1960-luvun aikana levennettyä ratapihaa ja Parkanon-rataa varten maastoa muokattiin edelleen niin, että Epilänharjun itäpää sai nykyisen muotonsa. Nykyisen kaasuvoimalan alue on kokonaan entistä Epilänharjua. Länsipäässä Soraseulan soranottoalue oli laajimmillaan yli puolen kilometrin pituinen. Eteläpuolella omakotitalorakentaminen nakersi jyrkkää rinnettä.

Kenties haluttiin varjella hyvää soranottoaluetta. Soranotolle oli motiivinsa, jotka ovat aivan ymmärrettäviä, ja Pispalasta muodostui rakennetun ympäristön myötä kulttuurihistoriallisesti tärkeä kohde. Mutta kuinka hienoa olisikaan kulkea harjun lakea yhtäjaksoisesti koko kaupungin läpi. Samoja polkuja joita oli kenties kuljettu tuhansien vuosien ajan.

Epilänharjun kohdalla ei ole käyty samanlaista säilytyskamppailua kuin Pyynikinharjun kanssa. Epilänharju oli ennen kaikkea helppo soranottopaikka. 1900-luvun alkupuolella se hakattiin puista paljaiksi, joten ulkoilu tuulisella harjulla lienee ollut melko harvojen harrastus. Kenties Pyynikki on säästynyt Ratinan kustannuksella. Maa-aines saatiin kaupungin ydinkeskustasta 1950-luvulle saakka. Silloin suunniteltiin moottoriteitä Tampereelle neljästä suunnasta. Kasvavaan henkilöautoliikenteeseen nähtiin ainoana ratkaisuna teiden lisääminen. Pispalan kannaksen liikenne olisi hoidettu Pispalan valtatiellä, moottoritiellä ja kehätiellä eli nykyisellä Rantatiellä, joka olisi tarvittaessa rakennettu kuusikaistaiseksi. Säteittäiset moottoritiet kyllä rakennettiin Kuljuun ja Nokialle, mutta kaupungin sisäistä, suunnitelmasta riippuen tavalla tai toisella Pyynikinharjuun vaikuttavaa moottoritietä ei koskaan rakennettu. Asian käsittelyssä olivat vastakkain liikenteen sujuvuus ja sitä kautta Tampereen alueen taloudellinen ja väestöllinen kehitys sekä Pyynikin luontoarvot, jotka tunnustettiin jo 1950-luvulla.

Pyynikinharju pyhittyi luontoalueeksi, mutta Epilänharju ei ehtinyt saada samanlaista asemaa. Luontoa ei 1900-luvun alkupuolella yhdistetty vapaa-aikaan ja hyvinvointiin siten kuin nykyään. Epilänharju oli resurssi. Sen puut hakattiin ja soraa kaivettiin tarpeen mukaan. Epilänharjun sorakuopat on maisemoitu, tosin maisemoinnissa on tainnut olla toiminta-ajatuksena jonkinlainen luonnontilaan saattaminen, eli on annettu olla. Soraseulan monttua on hieman ennallistettukin jo betoniaseman vielä toimiessa: ajosta palaavat betoniautot ajettiin harjun päälle ja säiliöt tyhjennettiin sorakuopan rinteeseen.

Jos ajattelee ennallistamista vaikkapa 50-100 vuoden ajalle, voi Epilänharjusta lohmottuja paloja joskus palautuakin. Jos Lielahden maakaasuvoimalaa ja ratapihaa ei olisi, voisi reippailija joskus kulkea harjulta harjulle ilman alas laskeutumista. Jos Tampereen läntinen oikorata joskus toteutuu, pääradan tavaraliikenne ohittaa Tampereen kokonaan jostakin Lempäälän paikkeilta. Jäljelle jäävät henkilö- ja mahdollinen lähijunaliikenne. Porin radan henkilöliikenne saattaa joskus loppuakin ja lähiliikenne saatetaan hoitaa raitiovaunuilla esimerkiksi Nokialle asti. Tampereen sähkölaitos on panostanut Tarastenjärven hyötyvoimalaitokseen ja Naistenlahden voimalaitoksen biopolttoainevalmiuteen. Jostain on jäänyt korvan taakse, että sähkölaitos kaavailisi yhden yksikön lopettamista. Jos näin on, olisi se luultavasti Lielahden maakaasuvoimala. Sen prosessia lienee vaikeampi sovittaa uusiin vaatimuksiin, ellei maakaasua vaihdeta johonkin uudentyyppiseen biokaasuun. Yhtenä vaihtoehtona on, että yhdyskuntajätettä aletaan polttaa myös maakaasuvoimalan alueella, kuten Tarastenjärven hanketta suunniteltaessa esitettiin. Rautatie polttoaineen kuljettamista varten olisi valmiina.

Ennallistamiseen voi silloin joskus käyttää täyttömateriaaliksi purettuja 1960- ja 1970-luvun elementtikerrostaloja, joiden saneeraamisesta on luovuttu kohtuuttomien kustannuksien ja edullisten puurakentamisinnovaatioiden takia.

Kartta Epilänharjun itäpäästä vuodelta 1951.

Kaupinojan tolpat

Kaupissa kuntokolmosta hölkyttelevä huomaa järvenrannassa kallioilla betonitolppia, joiden korkeus on metrin molemmin puolin. Niitä on kahden ryhmissä kahdessa paikassa. Ne ovat betonisia, kuusi- ja kahdeksankulmaisia. Betoni on valettu rautatangon ympärille. Kaupinojanlahden toiselta puolelta, saunan kohdalta ja kauempaa, löytyy vielä neljä tolppaa lisää. Ne voisivat olla suuremman, jo puretun rakennuksen jäljelle jääneitä osia, perustuksia tai jonkinlaisen maston osia.

Kaupinojan vedenpuhdistamo ja Kaupin vesitorni valmistuivat vuonna 1928. Puhdistamoa laajennettiin vuonna 1934. 1950-luvulla sitä laajennettiin lisää ja vanhan vesitornin viereen rakennettiin uusi. Sotien jälkeen kaupunki ja teollisuus kasvoivat. Vesien saastumista pidettiin elintason kohoamisen ehtona. Kaupungin vesihuoltokäytäntönä oli, että käyttövesi otetaan Näsijärvestä ja jätteet lasketaan Pyhäjärveen, alavirtaan. Näsijärven rannalla oli kuitenkin teollisuutta, jonka toiminnasta seurasi järveen happikatoa, rantojen sotkeentumista sekä väri- ja makuhaittoja.

Näsijärven vedenlaatu heikkeni jatkuvasti, ja 1970-luvun alussa Tampereelle alettiinkin johtaa vettä Roineesta. Kaupinojan puhdistamon käyttö väheni, kun Ruskossa käynnistettiin uusi puhdistamo vuonna 1971, ja 1980-luvun loppupuolelta asti se oli varapuhdistamona. Teollisuus on kadonnut kauan aikaa sitten ja Näsijärven vesi on puhdistettavissa. Kaupinojan vedenpuhdistamoa peruskorjataan ja laajennetaan. Työ on valmis ensi vuoden alussa.

Tammerkoski-lehden 1/1953 mukaan Kaupinojan vedenpuhdistamolle rakennettiin 1920-luvulla 360 metriä pitkä imuputki Näsijärveen. 1950-luvun laajennuksen yhteydessä rakennettiin 700 metriä pitkä imuputki.

Betonitolpat on voitu rakentaa imuputkien päiden löytämistä varten. Ne ovat pareittain ja niistä saadaan eräänlaiset tähtäyslinjat järvelle. Linjojen suunnat voi määrittää kompassilla ja tolppien koordinaatit älypuhelimeen ladattavalla sovelluksella. Nämä tiedot kun piirtelee kartalle, saa neljä linjaa, joiden leikkauspisteet ovat aika lähellä 360 ja 700 metrin etäisyyksiä.

Mitä varten putkenpäät pitää pystyä löytämään? Huoltoa ja korjausta varten. Tolpat olivat varma visuaalinen menetelmä aikana, jolloin ei ollut gps:ää tai muutakaan helppoa teknologiaa. Molempien tolppaparien luokse tarvittiin henkilöt tarkkailemaan. He ohjasivat järvellä kelluvaa lauttaa, ”tähtäsivät” sitä tolppien avulla ja antoivat ohjeita käsimerkeillä tai radiopuhelimella. Kun lautta oli molempien tähtääjien linjalla, se ankkuroitiin ja sukeltaja laskeutui huoltotöihin.

Meesa- ja Kalkkikatu

Uusissa kadunnimissä huomaa usein viittauksia alueen historiaan. Esimerkiksi Tampereen Lielahdessa on monia teollisuuteen liittyviä kadunnimiä, kuten Viira-, Massa-, Paali- ja Enqvistinkatu, ja tietysti Sellukatu. Alue oli vuosikymmeniä puunjalostusyhtiö Ab J. W. Enqvist Oy:n ja myöhemmin G. A. Serlachius Oy:n omistuksessa.

Lielahdessa Niemen uudelta asuinalueelta löytyvät Meesakatu ja Kalkkikatu. Kadunnimillä viitataan ilmeisesti vieressä olleeseen Lielahden sulfiittiselluloosatehtaaseen, jonka toiminta loppui vuonna 1985. Samoihin rakennuksiin perustettiin kemihierretehdas, jonka toiminta loppui vuonna 2008.

Selluloosan valmistuksessa (tai sen irroittamisessa muusta puuaineksesta) on käytetty karkeasti jaotellen kahta menetelmää, hapanta ja emäksistä. Happamassa menetelmässä puulastut keitetään hapossa, emäksisessä menetelmässä lipeässä. Jakoa voi kutsua myös sulfiitti- ja sulfaattimenetelmiksi. Viimeinen Suomessa toiminut sulfiittiselluloosatehdas suljettiin Mäntässä 1990-luvun alussa. Tällä hetkellä kaikki Suomen sellutehtaat ovat sulfaattiselluloosatehtaita.

Meesa- ja Kalkkikatujen meesa ja kalkki löytyvät sulfaattiselluteollisuudesta. Sellunkeitossa valkolipeä muuttuu mustalipeäksi, joka käsitellään tehtaalla uudelleen valkolipeäksi. Prosessissa käytetään kalkkia, jolla natriumkarbonaatti muuttuu natriumhydroksidiksi. Tästä syntyy kalsiumkarbonaattia eli meesaa, joka poltetaan takaisin kalkiksi.

Meesa ja kalkki kuuluvat siis puunjalostusteollisuuden teollisuudenhaaraan, jota ei ole ollut Lielahdessa. Lähimpänä Kalkkikatua voisivat olla Kalkkikivikatu, Kalsiittikatu tai vaikka Dolomiittikatu. Ne ovat aineita, joita käytettiin sulfiittisellutehtaassa keittohapon valmistuksessa.

Jos Niemen uudelle asuinalueelle miettii paikalliseen teollisuuteen liittyviä kadunnimiä, voisi niitä johtaa edellämainittujen lisäksi ainakin seuraavista: hake, hakku, happo, hollanteri, kloori, kyyppi, ligniini, rikki, rikkikiisu ja sprii. Kemihierretehdas-terminologiaa ovat muun muassa hierre, jauhin ja rejekti. Ammattinimikkeistä löytyy myös aika hyviä: keittäjä, kloorimies, sihtimies, silinterimies, tisuri ja viilari.