Avainsana: Amuri

Elementtirakentamisen kultakausi: puu-Amuri

Amuri on kaupunginosa Tampereen kantakaupungissa. Se tunnetaan entisenä työläiskaupunginosana, joka oli yhtenäinen ruutukaavoitettu puutaloalue. Nyt se on melko väljästi rakennettu puistojen jakama kerrostaloalue, jossa korkeammat piste- ja lamellitalot ympäröivät matalampia lamellitaloja. Amuri pysyi puukaupunginosana 1960-luvun puoliväliin asti. Monet ilmiöt loivat painetta Amurin muuttumiselle: talouden rakennemuutos, asumisstandardien muuttuminen, rakennustekniikan kehitys sekä käsitykset modernista kaupungista. Amuri ”saneerattiin” noin 30 vuoden aikana. Nyt siellä voi nähdä erilaisia elementtirakentamisen kehitysvaiheita 1960-luvulta 1980-luvulle.

Amuriksi nimitetään yleensä nykyisiä IV ja V kaupunginosia. Neljäs kaupunginosa on pohjoisessa ja rajautuu Amurin kohdalla Näsijärvenkadun, Hämeenpuiston ja Satakunnankadun rajaaman alueen sisälle. Viides kaupunginosa on etelässä ja rajautuu Amurin kohdalla Satakunnankadun, Hämeenpuiston ja Pirkankadun rajaaman alueen sisälle. Niin sanottu varsinainen Amuri sijaitsee Näsijärvenkadun, Kortelahdenkadun, Puutarhakadun ja Sotkankadun rajaamalla alueella. Amuriin lasketaan kuuluviksi myös Buurienmaa ja Uusi kaupunki. Uusi kaupunki syntyi, kun kaupunki ryhtyi 1850-luvulla myymään tontteja Hämeenpuiston ja Kortelahdenkadun väliltä. Tontit olivat suuria ja niitä pystyivät ostamaan vain varakkaat henkilöt ja yhteisöt. Muun muassa Finlayson & Co. osti tontteja ja rakensi niille asuntoja työväelleen. Buurienmaaksi kutsuttu alue syntyi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Amurin luoteiskulmaan. Tiettävästi Amuri-nimi liittyy 1860-luvulla Amur-joelle lähteneisiin siirtolaisiin. Tapahtuman ajankohtaisuus ja uuden asuinalueen pitkä etäisyys silloisesta kaupungin keskustasta vaikuttivat siihen, että asuinaluetta alettiin kutsua ensin Amurinmaaksi ja sitten Amuriksi. Buurienmaa-nimi liittynee Etelä-Afrikassa vuosina 1899–1902 käytyyn toiseen buurisotaan.

Alun perin muutaman sadan asukkaan kaupungiksi kaavoitetulla Tampereella ei ollut asuntoja lisääntyvälle työväestölle, joka asutti muun muassa Kyttälän ja Pispalan alueita. Kaupunki ei voinut laajeta itään, sillä kaupungin ja läänin raja kulki Tammerkoskea pitkin. Lännessä oli rakentamatonta maata, mutta se oli lahjoitettu kaupungin porvareille 1700-luvulla. Senaatin päätöksellä nämä viljelysmaat siirtyivät kaupungille, minkä jälkeen laadittiin Amurin asemakaava. Uuden asuinalueen suunnittelussa varauduttiin tulipaloihin; edellinen suuri palo oli tuhonnut kaupungissa kolmisenkymmentä rakennusta kesällä 1865. Amurin tontteja alettiin myydä vuonna 1869.

Tonttitarve ylitti tarjonnan ja tontteja järjestettiin lisää. Koska tätä uutta osaa Amurista ei ollut asemakaavoitettu, tontit vuokrattiin osto-optiolla. Vuonna 1886 hyväksyttiin uusi asemakaava, jossa Kortelahdenkadun länsipuolelle perustettiin neljän tontin kortteleita. Finlayson osti pohjoispuolelta alueita ja rakennutti niille vuokra-asuntoja työntekijöilleen. Finlaysonilla olikin näin käytössään työntekijöilleen laaja asuinalue, joka ulottui tehtaalta Sepänkadulle. Etelässä ostajat olivat yksityishenkilöitä. Tämä alue oli tarkoitettu työläisille, joiden uskottiin pystyvän ostamaan pieniä tontteja ja rakentamaan niille asuintaloja. Tonttinsa vuokra-asuntoja täyteen rakentaneista työläisistä tuli hiljalleen talonomistajia, joista useimmat saivat pääasiallisen toimeentulonsa vuokratuloista.

Alkuperäinen idea, jossa yksi perhe asuttaa yhtä rakennusta tontilla, ei aivan toteutunut, sillä asuntopulan vallitessa talonomistajat vuokrasivat huoneita jopa usealle perheelle. Amurissa yleistyi osakeittiöjärjestelmä, jossa huoneisto koostui yleensä yhdestä pitkästä keittiöstä ja neljästä kamarista. Jokaisessa kamarissa asuivat eri asukkaat ja kaikilla oli käyttöoikeus keittiön takkaan. Myöhemmin yhteiskeittiöitä muutettiin asunnoiksi ja asuntokohtaiset liedet yleistyivät.

Puu-Amuri oli asemakaavoitettu alue, jolla rakentamista säädeltiin rakennusjärjestyksellä. Tontit rakennuksineen olivat keskenään yhdenmukaisia. Korttelit muodostuivat neljästä tontista. Yhden korttelin koko oli 660 neliömetriä, jossa oli pihamaata 200 neliömetriä. Asuinrakennukset olivat hirsirakenteisia ja yksikerroksisia, usein L-kirjaimen mallisia. Usein rakennukset valmistuivat useassa osassa. Valmistumisvaiheet riippuivat talonomistajan varallisuudesta, jota kartutettiin muun muassa vuokratuloilla. Tyypillisiä ulkorakennuksia olivat käymälä, navetta talli ja varasto. Suuri osa amurilaisista työskenteli kaupunkialueen tehtaissa. Työ oli raskasta ja työpäivät pitkiä. Kotielämän viettämiseen ei juuri ollut aikaa eikä voimia. Amuri jos mikä oli nukkumalähiö.

Amurin asukasmäärä alkoi laskea 1900-luvun alusta lähtien. Kaupunkiin rakennettiin uusia asuinalueita ja samaan aikaan asutus levisi myös kaupungin rajojen ulkopuolelle. Moni Amurinkin vuokralainen rakensi asunnon Pispalaan. 1950-luvulla Amurin osin jo 1880-luvulla rakennetut talot alkoivat olla huonossa kunnossa, minkä lisäksi tällä keskikaupunkialueeksi muuttuneella alueella oli pääosin yksikerroksisia taloja. Vuoden 1943 rakennusjärjestys mahdollisti jopa kuusikerroksiset talot. Kaupunginhallituksen mielestä täyteen rakennetut korttelit olisivat johtaneet slummiutumiseen ja keskusta-alueen asukasluku olisi kasvanut liikaa. Amurista haluttiin arvokas ja moderni kaupunginosa. Koska se sijaitsi lähellä kaupungin liikekeskustaa, oli suunnittelijoiden mielestä tarpeetonta levittää kaupunkimaista asutusta Amuriin asti. Haluttiin modernia mutta väljää asumista.

Vuonna 1960 järjestettiin arkkitehtikilpailu, jonka voitti Heikki Aitolan ehdotus. Aitolan ratkaisu noudatti lamelliperiaatetta, mutta niin, että puisto- ja piha-alueiden lisäksi jouduttiin ottamaan huomioon myös nopeasti lisääntyvien autojen tarvitsemat pysäköintitilat. Arkkitehtikilpailun pohjalta valmistui alueen asemakaava vuonna 1965. Siinä idästä länteen kulkevat kadut muutettiin siinä kevyen liikenteen väyliksi ja Sotkankadun pohjoispäässä oli puisto. Myöhemmin suunnitelma muuttui niin, että Näsijärvenkadulle sijoitettiin tornitalorivistö. Tontteja täytyi yhdistää, jotta kerrostalot voitiin rakentaa. Alkoi usealle vuosikymmenelle ajoittunut rakentaminen, jossa tontteja myytiin kaupungille ja rakennusyhtiöille.

Koko 1960-luku oli kaupunkien voimakkaan kasvun aikaa. Tampereen väkiluku kasvoi ilman alueliitoksiakin yli 30000 henkilöllä. Samaan aikaan rakennustekniikka kehittyi rakennusteollisuudeksi. Uusi elementtiteknologia edellytti suuria tehtaissa valmiiksi tehtyjä sarjoja. Rakennusliikkeet pyrkivät rakentamaan laajoja yhtenäisiä alueita ja hankkivat sitä varten mahdollisimman suuria maa-alueita itselleen tai ainakin rakennettavakseen. Aluerakentaminen yleistyi.

Lähteet

Kanerva, Unto, Pumpulilaisia ja pruukilaisia: tehdastyöväestön työ- ja kotioloja Tampereella viime vuosisadalla. Tammi, Helsinki 1946.

Kuitunen, Hannele, Saneerattu kaupunki: Tampereen Amurin ja Finlaysonin työläisten asuinalueen muutos 1960- ja 1970-luvuilla 2000-luvun kaupunkikäsitysten valossa. Tampere 2016.

Rasila, Viljo, Tampereen Historia IV: vuodesta 1944 vuoteen 1992. Tampereen kaupunki 1992.

Voionmaa, Väinö, Tampereen kaupungin historia. 3. osa, Tampereen historia itämaisesta sodasta suurlakon aikoihin. Tampereen kaupunki 1932.

Elementtirakentamisen kultakausi kuvina – 1960- ja 1970-lukujen asuinalueiden visuaalinen dokumentointi Tampereella

Johdanto

On sanottu, että koska emme näe lähihistoriaa, se on meille kaukaisempi kuin ajallisesti vanhempi historia. Emme erota sitä omasta ajastamme. Rakennettu ympäristömme muuttuu huomaamatta.

1960- ja 1970-luvuilla rakennetut elementtikerrostalot ovat historian marginaalissa. Ne ovat liian yleisiä ja liian uusia ollakseen osa merkityksellistettyä menneisyyttä. Ne rakennettiin osana ratkaisua suomalaisittain suureen yhteiskunnalliseen muutokseen, jossa miljoona ihmistä muutti maaseudulta kaupunkeihin. Elementtikerrostalot kuuluvat ”maisemaan”, samoin kuin vaikkapa puhelinkopit, Ladat ja savupiipputeollisuus, jotka kaikki lopulta katosivat. 1960- ja 1970-luvun elementtikerrostalot ovat vaarassa jäädä samanlaiseksi ohimeneväksi ja katoavaksi ilmiöksi. ”Bunkkereita” puretaan tai haluttaisiin purkaa jo sieltä täältä. (http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/kerrostalot_purkaminen-26235; http://yle.fi/uutiset/nelja_70-luvun_betonibunkkeria_halutaan_havittaa _tampereen_ydinkeskustan_historialliselta_alueelta/7856424; http://www.ts.fi/uutiset/turun+seutu/806286/TVT+purkaa+kerrostalon+Lausteella++asukkaille+etsitaan+kodit)

Kaksi mielenkiintoista aluetta Tampereella ovat Amuri ja Tammela, Tampereen kantakaupungin viime vuosikymmeninä uudelleenrakennetut kaupunginosat. Amuriin ja Tammelaan on suunniteltu täydennysrakentamista, joten niiden dokumentoiminen on ajankohtaisinta. Kaukajärvi, Tesoma, Hervanta ja Lentävänniemi ovat puhdasverisiä lähiöitä, joissa suosittiin pitkiä lamellitaloja ja suurempia kerrosmääriä. Varsinkin Hervantaan ja Lentävänniemeen rakennettiin korkeita pistetaloja. Kaupunginosien perustamisaikaan ne olivat lähes asuttamattomia alueita, Tampereen keskustasta tarkasteltaessa melkeinpä kaukaista erämaata.  Asuntoja myytiin ajatuksella modernista asumisesta luonnon keskellä.

Näihin alueisiin ei kohdistu samanlaista täydennysrakentamispainetta kuin Amuriin ja Tammelaan, mutta kerrostalot siellä ovat jo pitkään olleet korjausiässä, ja vaihtoehtoina voidaan korjaamiselle esittää myös purkamista ja uudelleenrakentamista.

Elementtikerrostalot kantakaupungeissa ja lähiöissä ovat nykyisin itsestään selvä osa maisemaa, mutta rakennettu ympäristö muuttuu. Aikanaan itsestään selvistä kaupunkikuvan elementeistä tulee harvinaisia. Vanhat kerrostalot korjataan ja samalla ajanmukaistetaan niin, että alkuperäistä ulkopintaa ei juuri jää jäljelle. Julkisivujen voimakkaat värit pehmennetään, parvekkeet lasitetaan ja tasakatot muutetaan harjakatoiksi.

Kuten muukin rakennettu kulttuuri, myös elementtikerrostalot peittyvät ja katoavat korjaamisen ja uuden rakentamisen alle. Tämän kulttuurin peittymistä ei kuitenkaan juuri surkutella, sillä kyseisen aikakauden kerrostaloja ei vielä mielletä rakennuskulttuurina tai kulttuurihistoriallisena ilmiönä. Jopa yksitotinenkin suhtautuminen elementtikerrostaloihin muistuttaa 1960-luvun suhtautumista puutaloihin. Kehittynyt teknologia mahdollisti modernin asumisen yhä useammalle, vanhaa rakennuskantaa ja tapaa asua pidettiin epäkäytännöllisenä ja ahtaana. Puutaloalueet ”saneerattiin” purkamalla vanha ja rakentamalla uutta.

Kun Vuoreksen tapaisille uusille kaupunginosille ei enää löydy tilaa, ja Ratinan ja Ranta-Tampellan kaltaiset alueet on rakennettu täyteen, katseet kääntyvät ennemmin tai myöhemmin Amuriin, Tammelaan ja muualle liian väljiksi luonnehdittuihin alueisiin.

Museoviraston julkaisussa kirjoitettiin jo 1970-luvun lopulla, kuinka oman ajan kuvallinen tallentaminen ei tunnu kiinnostavan ketään. Tapahtumat ja työt ovat omakohtaisesti koettuja ja tuttuja, jopa jokapäiväisiä, arkisia ja ikäviä. Tutkijoilla on paljon työtä pelkästään katoavien ilmiöiden, esineiden, rakennusten ja maisemien taltioinnissa. Työ on usein pelastustyöluonteista: tallennetaan esimerkiksi vanhin mahdollinen, mutta muu jää tallentamatta.[1]

Ongelmana visuaalisessa nykydokumentoinnissa on havaita nykyhetkessä kuvauskohteet, jotka voivat olla kiinnostavia tulevaisuudessa. Nykydokumentointi on usein myöhässä, koska muutos ei näy eikä siihen ehditä reagoida. Dokumentointi aloitetaan, kun jotain on jo muuttumassa ja katoamassa.

Tähän hankkeeseen on saatu Patricia Seppälän säätiön apuraha.

[1] Dölle, Sirkku (toim.), Kuvat kunniaan. Museovirasto, Helsinki 1978, s. 106.