Lielahden tehdasalueen rakennukset

Lielahden sellutehdas käynnistettiin vuonna 1914 entiseen Nottbeckin kartanon navettaan ja talliin. Uusina tehdasrakennuksina oli valmistunut savupiippu ja voimalaitos, happo-osasto, kuorimo sekä hakku- ja seulaosasto, keittämö, lajitteluosasto ja vesitorni sekä pumppurakennus Näsijärven rantaan. Kuivauskoneosasto ja korjaamo sijoitettiin navettaan ja selluvarasto talliin. 1920-luvulla rakennettiin uusi korjaamo (1921), kuivauskonesali (1922), paja (1924), vedenpuhdistamo sekä valkaisimo ja laboratorio (1929), kalkkikivitornit ja keskusvarasto. 1930-luvulla nostettiin jalostusarvoa. Valkaisuosastoa laajennettiin ja raakavedenotto siirrettiin Jänissaareen. Vedenpuhdistamoa, kuorimoa ja happo-osastoa laajennettiin. Sivutuoteosastoista spriitehdas rakennettiin vuonna 1941 ja ligniinitehdas vuonna 1965. Aivan 1950-luvun lopussa rakennettiin haihduttamo ja uusi voimalaitosrakennus, kun tehtaalla alettiin polttaa sellunkeitossa syntyvää jätelientä. 1970-luvun alussa näitä osastoja laajennettiin ja rakennettiin selkeytyslaitos jätevesiä varten. 1970-luvun aikana koko tehdasalue laajeni, kun aaltopahvitehdas ja muovitehdas siirrettiin Takosta Lielahteen ja jätteenpolttolaitos rakennettiin. 1980-luvulla rakennettiin kotelotehdas. Navettaan perustetusta muutaman tuhannen valkaisemattoman sellutonnin tehtaasta kehittyi laitos, jonka kapasiteetti oli kahdessa tuotantolinjassa 100000 tonnia valkaistua sulfiittiselluloosaa vuodessa ja jossa valmistettiin sivutuotteina spriitä ja ligniiniä.

Alunperin rakennukset olivat toisistaan erillään, mutta laajennusten johdosta ne kasvoivat kiinni toisiinsa. Mitta kasvoi ylöspäin, kun voimalaitoksen laajennus oli aina edellistä korkeampi ja jalostusasteen kasvaessa ahtaassa paikassa olevan valkaisimon kerroksia lisättiin. 1980-luvulla sellunvalmistus loppui ja kemihierretehdas rakennettiin vanhoihin tiloihin. Kokonaan uutena rakennuksena valmistui hiertämö.

Sulfiittiselluloosatehtaan tunnistaa torneista, joissa valmistettiin sellunkeitossa tarvittavaa happoa kalkkikivestä ja rikkidioksidista. Toinen keskeinen maamerkki on voimalaitoksen savupiippu. Metsäteollisuuslaitokseksi tehdas tunnistautuu hajulla, puunkäsittelylaitteilla ja varsinkin suurilla siltanostureilla ja puuvarastoilla. Luonnollinen elementti maisemassa oli myös jäteallas, jätteen likaama järvenlahti tai jonkinlainen jätevedenkäsittelylaitos pyöreine selkeytysaltaineen.

Eri osastojen korkeuseroista, vuosikymmenien teollisuusrakennustyylien limittymisestä sekä edellä mainituista piipuista ja torneista muodostui silhuetti, joka joskus oli turhankin tuttu sadoille ihmisille. Tehdas näkyi asunnon ikkunasta, sen koneet humisivat korvissa työpäivän ja työ määräsi elämänrytmin. Teollisuuden aikaa kesti miltei sata vuotta. Sinä aikana suurin osa ihmisistä luultavasti piti asioiden tilaa pysyvänä, paini jokapäiväisten ongelmien kanssa ja tarpoi töihin, palasi kotiin, päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen. Mikään ei muuttunut, kunnes kaikki muuttui. Nyt ajatellen kulttuuriympäristön muuttuminen tuntuu hidastuneen. Jälkiteollinen yhteiskunta ja elinkeinoelämän rakennemuutos olivat niin suuri vaikuttaja, että sitä suurempaa on vaikea kuvitella.

Tehdasalue on nykyisin aika karu näky. Kun kerroksittain rakentuneesta kokonaisuudesta puretaan osa pois, tulee hetkeksi mieleen että purkakaa loputkin. Happotornit ja nosturi on purettu. Voimalaitoksen savupiippu on lyhennetty kummalliseksi tapiksi. Osa rakennuksista, kuten Suomen ensimmäinen ja ainoa ligniinitehdas sekä yksi Suomen viimeisimmistä spriitehtaista, on purettu, ja yhteenrakennetun integraatin idea on kadonnut.  Ympäristöstä on siivottu pois kaikki pienemmät rakenteet, kuten kuljettimet, putket ja säiliöt, kaikki rahanarvoinen. Torsoja irtirevityn näköisiä tehdasrakennuksia

Oy J.W. Enqvist Ab:n sulfiittiselluloosatehdas vuonna 1965. Kuva: Scanfoto. Vapriikin kuva-arkisto.
Ab J.W. Enqvist Oy:n sulfiittiselluloosatehdas vuonna 1965. Kuva: Scanfoto. Vapriikin kuva-arkisto.

Kulttuuriympäristöjen kohdalla on vaikeaa se, että ympäristö muuttuu hitaasti. Arvokkaan ympäristön säilyttäminen ei ole välttämättä enää mielekästä siinä vaiheessa, kun sen erityisarvo havaitaan, koska alueen muuttuminen on alkanut jo paljon aikaisemmin. 1960-luvun ajattelussa suurteollisuudessa ja työväenasunnoissa ei nähty samanlaista arvojen kokonaisuutta kuin nyt. Nyt arvokkaana pidetty ei ollut silloin arvokasta, vaan kenties vanhaa, turhaa ja mitäänsanomatonta. Usein menneestä kulttuuriympäristöstä muistuttaa jokin yksittäinen edustava tai symbolisesti merkittävä osa, kuten esimerkiksi Amurin puutalokortteli. Lielahden tehdasalueellekin voi käydä niin, että kerrostalojen välistä pilkistävät ainoastaan savupiippu ja vesitorni.

Kulttuuriympäristössä vallitsee jatkuva uudelleenorganisoituminen. Kaikki tilat kuuluvat johonkin kategoriaan; kauppa, viheralue, parkkipaikka, kevyen liikenteen väylä, ja niin edelleen. Voitaisiin ajatella, että tietyllä tavalla Lielahden teollisuusalue oli valmis tai täydellinen 1970-luvulle asti, jolloin yhtiön laajoille pelloille alettiin rakentaa pienteollisuuden ja palvelualojen infrastruktuuria. 1980-luvulla vallitsi jonkinlainen välitila; teollisuustoiminta jatkui ja jopa laajeni, mutta ympäröivän alueen rakenne oli muuttunut pysyvästi. Yhtiön ja työntekijöiden väliin oli kiilannut muutakin. Kun vanhoja työväen asuntoja purettiin, kaduilta avautuivat samanlaiset maisemat kuin 1910-luvulla, ennen teollisuutta ja työväenasuntoja. Tyhjenevillä kadunvarsilla vallitsi epämääräisyys, ne olivat ei-olemisen tilassa. Ei enää yhtiön omistamia taloja, mutta ei muutakaan. Se oli Suomen tai Tampereen ajankuvana mitä osuvin. Lapsille se oli purkutalojen ja seikkailuleikkien kulta-aikaa.

Kuinka rakennusten ja kulttuuriympäristön säilyttäminen olisi perusteltavissa? Tuotannollinen funktionaalisuus on sanellut, kuinka rakennukset on sijoitettu vierekkäin, vain muutamia esteettisiä näkökulmia noudattaen. Tätä kokonaisuutta ei enää ole. Lähes kaikki tehdaskombinaatin rakennukset ovat olleet kiinni toisissaan, ja rakentaminen on toteutettu sisäisen logistiikan ehdoin, joten yhdenkin osan purkaminen on rikkonut kokonaisuuden. Alueen merkitys korostuu kaupunkikuvallisissa ja historiallisissa arvoissa. Tehdasalue on Luoteis-Tampereen maamerkki ja oli keskeinen sosiaalisen ja taloudellisen toiminnan keskus. Ilmeisesti tehdasalueen rakennuksista on rakennushistoriallisesti kiinnitetty huomiota vain pääkonttoriin, hautakappeliin, vesitorniin ja vedenpuhdistamoon, jotka ovat erillään muista rakennuksista. Ne ovat kauniita kiintopisteitä ihmisen muokkaamassa maisemassa ja saanevat menneisyydestään muistuttavat nimet ”Puhdistamo” tai ”Vesilaitos”, ”Kappeli”, jne.

Museokohteeksi alueesta ei ole, ellei perusteta jonkinlaista höyrykattilamuseota, sillä vuoden 1960 SMW-pannu on ainoa jäljellä oleva laitekokonaisuus. Tehdasalueen on oltava tulevaisuudessa liikennevirtojen varrella ja kiinni muussa kaupungissa, muuten ei tule mitään. Julkiset palvelut on Lielahdessa juuri uudelleenrakennettu. Se voisi silti olla työpaikkakeskittymä. Näkymät keittämöstä ja voimalaitokselta ovat hienot, ehkä sillä on jokin arvo. Rakennuksissa on paljon tilaa ja korkeutta, toisaalta löytyy pitkää salia ja pientä koppia, joissa voi pyörittää käsityöpajaa. Mahdollisuuksia on.

 

Elementtirakentamisen kultakausi: puu-Amuri

Amuri on kaupunginosa Tampereen kantakaupungissa. Se tunnetaan entisenä työläiskaupunginosana, joka oli yhtenäinen ruutukaavoitettu puutaloalue. Nyt se on melko väljästi rakennettu puistojen jakama kerrostaloalue, jossa korkeammat piste- ja lamellitalot ympäröivät matalampia lamellitaloja. Amuri pysyi puukaupunginosana 1960-luvun puoliväliin asti. Monet ilmiöt loivat painetta Amurin muuttumiselle: talouden rakennemuutos, asumisstandardien muuttuminen, rakennustekniikan kehitys sekä käsitykset modernista kaupungista. Amuri ”saneerattiin” noin 30 vuoden aikana. Nyt siellä voi nähdä erilaisia elementtirakentamisen kehitysvaiheita 1960-luvulta 1980-luvulle.

Amuriksi nimitetään yleensä nykyisiä IV ja V kaupunginosia. Neljäs kaupunginosa on pohjoisessa ja rajautuu Amurin kohdalla Näsijärvenkadun, Hämeenpuiston ja Satakunnankadun rajaaman alueen sisälle. Viides kaupunginosa on etelässä ja rajautuu Amurin kohdalla Satakunnankadun, Hämeenpuiston ja Pirkankadun rajaaman alueen sisälle. Niin sanottu varsinainen Amuri sijaitsee Näsijärvenkadun, Kortelahdenkadun, Puutarhakadun ja Sotkankadun rajaamalla alueella. Amuriin lasketaan kuuluviksi myös Buurienmaa ja Uusi kaupunki. Uusi kaupunki syntyi, kun kaupunki ryhtyi 1850-luvulla myymään tontteja Hämeenpuiston ja Kortelahdenkadun väliltä. Tontit olivat suuria ja niitä pystyivät ostamaan vain varakkaat henkilöt ja yhteisöt. Muun muassa Finlayson & Co. osti tontteja ja rakensi niille asuntoja työväelleen. Buurienmaaksi kutsuttu alue syntyi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Amurin luoteiskulmaan. Tiettävästi Amuri-nimi liittyy 1860-luvulla Amur-joelle lähteneisiin siirtolaisiin. Tapahtuman ajankohtaisuus ja uuden asuinalueen pitkä etäisyys silloisesta kaupungin keskustasta vaikuttivat siihen, että asuinaluetta alettiin kutsua ensin Amurinmaaksi ja sitten Amuriksi. Buurienmaa-nimi liittynee Etelä-Afrikassa vuosina 1899–1902 käytyyn toiseen buurisotaan.

Alun perin muutaman sadan asukkaan kaupungiksi kaavoitetulla Tampereella ei ollut asuntoja lisääntyvälle työväestölle, joka asutti muun muassa Kyttälän ja Pispalan alueita. Kaupunki ei voinut laajeta itään, sillä kaupungin ja läänin raja kulki Tammerkoskea pitkin. Lännessä oli rakentamatonta maata, mutta se oli lahjoitettu kaupungin porvareille 1700-luvulla. Senaatin päätöksellä nämä viljelysmaat siirtyivät kaupungille, minkä jälkeen laadittiin Amurin asemakaava. Uuden asuinalueen suunnittelussa varauduttiin tulipaloihin; edellinen suuri palo oli tuhonnut kaupungissa kolmisenkymmentä rakennusta kesällä 1865. Amurin tontteja alettiin myydä vuonna 1869.

Tonttitarve ylitti tarjonnan ja tontteja järjestettiin lisää. Koska tätä uutta osaa Amurista ei ollut asemakaavoitettu, tontit vuokrattiin osto-optiolla. Vuonna 1886 hyväksyttiin uusi asemakaava, jossa Kortelahdenkadun länsipuolelle perustettiin neljän tontin kortteleita. Finlayson osti pohjoispuolelta alueita ja rakennutti niille vuokra-asuntoja työntekijöilleen. Finlaysonilla olikin näin käytössään työntekijöilleen laaja asuinalue, joka ulottui tehtaalta Sepänkadulle. Etelässä ostajat olivat yksityishenkilöitä. Tämä alue oli tarkoitettu työläisille, joiden uskottiin pystyvän ostamaan pieniä tontteja ja rakentamaan niille asuintaloja. Tonttinsa vuokra-asuntoja täyteen rakentaneista työläisistä tuli hiljalleen talonomistajia, joista useimmat saivat pääasiallisen toimeentulonsa vuokratuloista.

Alkuperäinen idea, jossa yksi perhe asuttaa yhtä rakennusta tontilla, ei aivan toteutunut, sillä asuntopulan vallitessa talonomistajat vuokrasivat huoneita jopa usealle perheelle. Amurissa yleistyi osakeittiöjärjestelmä, jossa huoneisto koostui yleensä yhdestä pitkästä keittiöstä ja neljästä kamarista. Jokaisessa kamarissa asuivat eri asukkaat ja kaikilla oli käyttöoikeus keittiön takkaan. Myöhemmin yhteiskeittiöitä muutettiin asunnoiksi ja asuntokohtaiset liedet yleistyivät.

Puu-Amuri oli asemakaavoitettu alue, jolla rakentamista säädeltiin rakennusjärjestyksellä. Tontit rakennuksineen olivat keskenään yhdenmukaisia. Korttelit muodostuivat neljästä tontista. Yhden korttelin koko oli 660 neliömetriä, jossa oli pihamaata 200 neliömetriä. Asuinrakennukset olivat hirsirakenteisia ja yksikerroksisia, usein L-kirjaimen mallisia. Usein rakennukset valmistuivat useassa osassa. Valmistumisvaiheet riippuivat talonomistajan varallisuudesta, jota kartutettiin muun muassa vuokratuloilla. Tyypillisiä ulkorakennuksia olivat käymälä, navetta talli ja varasto. Suuri osa amurilaisista työskenteli kaupunkialueen tehtaissa. Työ oli raskasta ja työpäivät pitkiä. Kotielämän viettämiseen ei juuri ollut aikaa eikä voimia. Amuri jos mikä oli nukkumalähiö.

Amurin asukasmäärä alkoi laskea 1900-luvun alusta lähtien. Kaupunkiin rakennettiin uusia asuinalueita ja samaan aikaan asutus levisi myös kaupungin rajojen ulkopuolelle. Moni Amurinkin vuokralainen rakensi asunnon Pispalaan. 1950-luvulla Amurin osin jo 1880-luvulla rakennetut talot alkoivat olla huonossa kunnossa, minkä lisäksi tällä keskikaupunkialueeksi muuttuneella alueella oli pääosin yksikerroksisia taloja. Vuoden 1943 rakennusjärjestys mahdollisti jopa kuusikerroksiset talot. Kaupunginhallituksen mielestä täyteen rakennetut korttelit olisivat johtaneet slummiutumiseen ja keskusta-alueen asukasluku olisi kasvanut liikaa. Amurista haluttiin arvokas ja moderni kaupunginosa. Koska se sijaitsi lähellä kaupungin liikekeskustaa, oli suunnittelijoiden mielestä tarpeetonta levittää kaupunkimaista asutusta Amuriin asti. Haluttiin modernia mutta väljää asumista.

Vuonna 1960 järjestettiin arkkitehtikilpailu, jonka voitti Heikki Aitolan ehdotus. Aitolan ratkaisu noudatti lamelliperiaatetta, mutta niin, että puisto- ja piha-alueiden lisäksi jouduttiin ottamaan huomioon myös nopeasti lisääntyvien autojen tarvitsemat pysäköintitilat. Arkkitehtikilpailun pohjalta valmistui alueen asemakaava vuonna 1965. Siinä idästä länteen kulkevat kadut muutettiin siinä kevyen liikenteen väyliksi ja Sotkankadun pohjoispäässä oli puisto. Myöhemmin suunnitelma muuttui niin, että Näsijärvenkadulle sijoitettiin tornitalorivistö. Tontteja täytyi yhdistää, jotta kerrostalot voitiin rakentaa. Alkoi usealle vuosikymmenelle ajoittunut rakentaminen, jossa tontteja myytiin kaupungille ja rakennusyhtiöille.

Koko 1960-luku oli kaupunkien voimakkaan kasvun aikaa. Tampereen väkiluku kasvoi ilman alueliitoksiakin yli 30000 henkilöllä. Samaan aikaan rakennustekniikka kehittyi rakennusteollisuudeksi. Uusi elementtiteknologia edellytti suuria tehtaissa valmiiksi tehtyjä sarjoja. Rakennusliikkeet pyrkivät rakentamaan laajoja yhtenäisiä alueita ja hankkivat sitä varten mahdollisimman suuria maa-alueita itselleen tai ainakin rakennettavakseen. Aluerakentaminen yleistyi.

Lähteet

Kanerva, Unto, Pumpulilaisia ja pruukilaisia: tehdastyöväestön työ- ja kotioloja Tampereella viime vuosisadalla. Tammi, Helsinki 1946.

Kuitunen, Hannele, Saneerattu kaupunki: Tampereen Amurin ja Finlaysonin työläisten asuinalueen muutos 1960- ja 1970-luvuilla 2000-luvun kaupunkikäsitysten valossa. Tampere 2016.

Rasila, Viljo, Tampereen Historia IV: vuodesta 1944 vuoteen 1992. Tampereen kaupunki 1992.

Voionmaa, Väinö, Tampereen kaupungin historia. 3. osa, Tampereen historia itämaisesta sodasta suurlakon aikoihin. Tampereen kaupunki 1932.