Pyrkimykset viljaomavaraisuuteen ja Valtion Rikkihappo- ja Superfosfaattitehtaiden lannoitetuotanto vuosina 1922–1945

Nuoren Suomen viljanviljelyyn liittyvät puutteet omavaraisuudessa juontavat 1860-luvulle. Katovuodet olivat johtaneet nälänhätään. Tämä ja ulkomailta saatava halpa vilja olivat vähentäneet uskoa viljanviljelyn järkevyyteen. Voin hinnan kohoaminen ja karjatuotannon menestyminen myös katovuosina olivat sen sijaan luoneet uskoa karjatalouteen. Katovuosien jälkeen suuntaus lypsykarjaan alkoikin voimistua. Ostettiin ulkomailta halpaa viljaa ja maksettiin se voilla. Venäjä oli suuri viljan tuottaja ja voin ostaja. Peltoja alettiin käyttää heinän kasvattamiseen.[1]

Suomen maatalous muuttui karjatalouden suuntaan. Peltoja tarvittiin rehunviljelyyn ja leipäviljan viljeleminen jäi vähemmälle.[2] Vuonna 1910 kaksi kolmasosaa Etelä-Suomen pelloista oli rehutuotannossa ja 60 prosenttia viljasta tuotiin ulkomailta. Kesällä 1914 Venäjä asetti Suomeen viljatullin, joka sulki pois saksalaisen viljan, mutta salli venäläisen viljan vapaan tuonnin. Uskottiin, että Venäjän tuontivilja riittää. Vuosina 1913–1917 Venäjän viljantuotanto laski 21 prosenttia. Vuonna 1918 leipäviljaa oli käytössä vain puolet vuoden 1914 määrästä.[3] Ensimmäisessä maailmansodassa tuonti Venäjältä tyrehtyi lähes kokonaan osittain tuotannon pienenemisestä mutta myös siksi, että sotilaskuljetukset olivat etusijalla ja viljan kuljettamiseen ei riittänyt junanvaunuja. Pettua, sammalta, jäkälää ynnä muita lisäkkeitä käytettiin Suomessa yleisesti. Syksyllä 1918 Suomen viljavarat olivat täysin lopussa. Pyrkimys oman viljantuotannon laajentamiseen oli lähes yksimielistä.[4]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen aloitettiin monissa maissa toimenpiteet kansallisen elintarviketuotannon voimistamiseksi. Kokemuksesta tiedettiin, että väkilannoitteiden käyttö oli tehokas ja halpa keino lisätä satoa.[5] Alettiin perustaa ja laajentaa väkilannoite- ja varsinkin superfosfaattiteollisuutta. Lannoitteiden valmistus alkoi Suomessa vuonna 1922, kun Valtion Rikkihappo- ja Superfosfaattitehtaiden superfosfaattitehdas käynnistyi Kotkassa. Valmistuksessa tarvittava rikkihappo saatiin yhtiön Lappeenrannan rikkihappotehtaalta. Sen valmistaminen oli tullut mahdolliseksi sen jälkeen, kun Outokummun kuparimalmilöydös oli tehty vuonna 1909 ja koelouhinta muutamaa vuotta myöhemmin. Esiintymän hyödyntäminen tuli mahdolliseksi vasta kun rikkihappotehdas käynnistettiin;[6] kuparimalmin puhdistamisessa rikkikiisusta muodostuvaa haitallista rikkidioksidia ei voitu päästää ympäristöön, vaan se piti ottaa talteen ja valmistaa hapoksi.

Valtion Rikkihappo- ja Superfosfaattitehtaiden tehtäväksi määritettiin maan elintarvikehuollon kohottaminen lannoitetuotannon avulla ja rikkihapon tuottaminen valtion ruutitehtaalle. Itsenäisen maan tuli turvata kansalaisten leivänsaanti, ettei aikaisempi nälänhätä toistuisi. Tavoitteena ei ollut voiton tuottaminen valtiolle. Kulujen peittäminen riitti.

Maataloustuotannon ja viljaomavaraisuuden parantamiseen pyrittiin tullipolitiikalla, peltoalan lisäämisellä ja uudisraivaamalla tilattomalle väestölle pientiloja. 1920-luvun alussa ryhdyttiin toimenpiteisiin maaongelman ratkaisemiseksi. ”Lex Kallio” antoi mahdollisuuden pakkolunastaa suurista tiloista erillisiä alueita uusiksi tiloiksi. Vuonna 1922 säädettiin laki valtion metsämaiden käyttämisestä asutustarkoituksiin.[7]

1920- ja 1930-luku olivat maatalouden kehittymisen aikaa. Valtio tuki uudisraivausta ja pientilojen koot kasvoivat. Valtio tuki kotimaista tuotantoa tuontitulleilla. Rehun säilöntämenetelmät kehittyivät ja väkilannoitteet yleistyivät. Omavaraisuuteen pyrittäessä perustettiin myös Valtion viljavarasto vuonna 1928, jonka tehtävänä oli ylläpitää varastoja valtion laitoksia ja puolustusvoimia varten. Seuraavana vuonna perustettiin Taloudellinen puolustusneuvosto laatimaan suunnitelmia kriisiaikojen varalle.[8] Sadot kasvoivat koko 1930-luvun ja usko maataloustuotannon omavaraisuuteen oli voimakas. Lypsykarjatalouden väheneminen ja maataloustuotannon muuttuminen leipäviljaa enemmän painottavaan suuntaan tapahtui hitaasti. 1930-luvulla rukiin viljelemisestä tuli kannattavampaa. Sen, kuten myös vehnän ja perunan määrät kasvoivat tuntuvasti, jos verrataan vaikkapa vuosia 1920 ja 1935.[9] Leipäviljan sato ja tuonti olivat 1920-luvun alussa keskimäärin 417000 ja 165000 tonnia. 1930-luvun lopulla vastaavat luvut olivat 776000 ja 85000 tonnia.[10]

Vuosina 1937–1939 sadot olivat poikkeuksellisen hyviä. Suomen elintarvikeomavaraisuus oli 97 prosenttia. Tuontiväkirehun ja -lannoitteiden takia kokonaisomavaraisuus oli kuitenkin 83 prosenttia.[11]

Itsenäinen Suomi saavutti kahdessakymmenessä vuodessa tärkeimmät maatalouspoliittiset tavoitteet. Torpparit vapautettiin vuokravelvollisuudesta, tilattomia asutettiin runsaasti ja maataloustuotteissa saavutettiin lähes täydellinen omavaraisuus. Tätä kehittämistyötä varauduttiin jatkamaan vuoden 1938 asutuslailla ja valtion rahoittamilla pellonraivauksilla.[12] Maatalouspolitiikan keskeisin tavoite ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli elintarvikeomavaraisuuden saavuttaminen, ja hyvinä satovuosina sen oli arvioitukin olleen lähes sataprosenttinen. Todellisuudessa se oli alhaisempi, sillä Suomi oli riippuvainen maanviljelyksen tuotantopanoksista, kuten tuontirehusta ja -lannoitteista.[13]

Lannoitetuotanto

Lannoituksen tehtävänä on lisätä maahan kasvien tarvitsemia ravinteita, joita maaperässä ei ole riittäväksi. Lannoitteiden valmistuksen tarkoituksena on saattaa ravinteet kasveille käyttökelpoiseen muotoon. Kasvien pääravinteet ovat typpi, fosfori ja kalium.[14]

Kasvien fosforilähteenä käytettiin aluksi luujauhoa. Jauho sisälsi vaikealiukoista trikalsiumfosfaattia, jonka vuoksi luujauhon fosforihappo oli kasvien huonosti saatavana. Saksalainen Julius von Liebig havaitsi, että käsittelemällä jauho rikkihapolla trikalsiumfosfaatti muuttui vesiliukoiseksi monokalsiumfosfaatiksi. Tämä superfosfaatiksi nimetyn yhdisteen fosfori saatiin kasvien käyttöön tehokkaammin. Superfosfaatin teollinen valmistus alkoi Saksassa vuonna 1853. Superfosfaattilannoitteen valmistamiseen luujauho ei riittänyt, vaan alettiin käyttää maaperästä louhittavaa raakafosfaattia. Suomessa käytettiin luujauhoa jo 1800-luvun alkupuolella. Fosfaatti- ja kaliumlannoitteita tuotiin maahan pieniä määriä 1870-luvulta lähtien, mutta lannoitteiden käyttö maataloudessa ei ollut kovin yleistä ennen ensimmäistä maailmansotaa.[15]

Suomessa lannoiteteollisuuden syntymistä hidasti energiansaanti ja suuret perustamiskustannukset. Maataloustuottajien keskusliiton ja Tuontiteollisuuden Keskusliiton mukaan typpilannoite oli maatalouden tärkein lannoite, ja sitä valmistava teollisuuslaitos oli saatava Suomeen.[16] Olihan raaka-ainetta, ilman typpeä, rajattomasti saatavilla. 1910-luvulla Suomessa tutkittiin sekä fosfaatti- että typpilannoiteteollisuuden perustamista. Euroopassa lannoitteesta oli aika ajoin ylitarjontaa ja hinta alhainen, joten uuden tuotannon perustaminen ei ollut pelkästään taloudellisesti perusteltuna kovin kannattavaa. Suomalaisessa keskustelussa fosfori- ja typpiteollisuudesta puhuttaessa otettiinkin huomioon myös tiettyjen teollisuustuotteiden kotimaisen tuotannon merkitys sekä maanpuolustusnäkökulma: superfosfaattiteollisuuden tarvitsemaa rikkihappoa ja typpiteollisuuden tuottamaa ammoniumnitraattia tarvittiin räjähteiden valmistamisessa, joten tällaiset tuotantolaitokset oli oltava omasta takaa.

Vaikka rikkihappo oli tärkeä ja monikäyttöinen kemikaali, sitä valmistettiin osittain siksi, että päästiin eroon malmissa olevasta epäpuhtaudesta. Rikkihappotehdas perustettiin Lappeenrantaan, johon rikkikiisu voitiin kuljettaa laivalla Päijännettä pitkin, ja superfosfaattitehdas Kotkaan, jonne voitiin kuljettaa raakafosfaatti ulkomailta valtamerilaivoilla. Kotkan superfosfaattitehtaan merkitystä arvosteltiin. Lappeenrannan rikkihappotehdasta pidettiin tärkeänä, ei niinkään lannoiteteollisuuden vaan räjähdysaineteollisuuden takia.[17] Tämän lisäksi sitä käytettiin muun muassa edellä mainitussa malminpuhdistamisessa, puunjalostusteollisuudessa, muiden kemikaalien valmistamisessa ja pH:n säätämisessä.

Raakafosfaattia ei ollut Euroopan maaperässä, vaan se piti tuoda meriteitse muualta. Eurooppalaiset maat olivat siis kaikki tuonnin varassa. Koska useissa maissa oli kaivos- ja metalliteollisuutta, oli myös rikkihappoteollisuutta ja siten myös superfosfaattiteollisuutta. Suomi olisi voinut ostaa superfosfaattilannoitteensa ulkomailta, mutta oma tuotantoa pidettiin yllä sen tärkeyden vuoksi. Koska lannoiteteollisuutta ja yleisemminkin kotimaista teollisuutta haluttiin voimistaa, oli superfosfaatin tuonti valtion hallitsemaa. Kotimainen tuotanto vastasi alle puolta tarpeesta ja Kotkan tehdasta laajennettiin useita kertoja. Tavoitteena oli omavaraisuus lannoitetuotannossa, mutta kuitenkin niin, että hinta ei muodostuisi liian korkeaksi. Puuttuva superfosfaatti ostettiin valtion ohjauksessa ulkomailta ja jakelu välitysyhtiöille, kuten Hankkijalle, tapahtui valtion superfosfaattitehtaan kautta yhdessä tehtaan oman tuotannon kanssa.[18]

Omasta tuotannosta huolimatta lannoitteita tuotiin ulkomailta. 1920-luvulla kasvava käyttö romahti lamavuoden 1929 jälkeen, mutta vuonna 1935 superfosfaattitehtaan tuotanto oli taas noin 52000 tonnia ja tuonti 35000 tonnia. Lisääntyvä tuonti kasvatti maataloustuotannon riippuvuutta ulkomaista, tuotantomäärien kasvuhan perustui osaltaan lannoittamisen kehittymiselle. Vaikka Kotkan tehtaat olisivat toimineet täydellä teholla, niiden tuotanto ei olisi kyennyt kattamaan koko kysyntää. Siihen olisi päästy vain rakentamalla uusi tehdas, mitä suunniteltiinkin. Superfosfaattia oli tuotava koko ajan ulkomailta. Ulkomaiset toimittajat olivat muodostaneet yhteistyöjärjestöjä ja vaativat vähimmäistilausmääriä ehdoksi toimituksille. Suomeen ei siis voitu ostaa vain kotimaisen tuotannon ja kysynnän erotusta vastaavaa määrää, vaan kotimaista tuotantoa täytyi laskea niin, että se yhdessä tuonnin kanssa vastasi kysyntää.[19]

Toiminta sodan aikana

Superfosfaattitehtaan tuotanto keskeytyi 16.10.1939 rikkihapon puutteen takia. Talvisodan syttyessä 30.11.1939 valmiita lannoitteita ja raaka-aineita oli varastossa noin puolen vuoden tarvetta varten, mutta junanvaunuja ei ollut juuri käytössä. Rikkikiisua, rikkihapon raaka-ainetta, oli Lappeenrannassa varastossa vain kahden viikon tuotantoa vastaava määrä, mutta valmiin hapon kuljettamiseen ei ollut myöskään välineitä. Lannoiteteollisuuden toiminta-aste oli matala vuosina 1939–1944 ja Suomessa keskityttiin lannoite-erien ostamiseen sieltä mistä se vain oli mahdollista. Välirauhan aikana lannoitetta ostettiin Neuvostoliitosta ja sodan aikana sitä saatiin sotasaaliina. Norjasta, Ruotsista ja Saksasta saatiin ostettua lannoitetta ja Saksasta myös leipäviljaa.

Lannoitteiden käyttö oli korkeampi välirauhan ja asemasodan aikana. Esimerkiksi vuonna 1940 168000 tonnia ja 1943 180000 tonnia. Vuonna 1945 käytettiin vain noin 69000 tonnia. Oma superfosfaattituotanto laski sotavuosina niin, että vuoden 1939 52645 tonnista tultiin vuoden 1944 454 tonniin.

Vuonna 1940 Kansanhuoltoministeriö valtuutti Valtion Rikkihappo- ja Superfosfaattitehtaat hoitamaan typpi-, fosfori- ja kalilannoitteiden tuonnin ja jakelun vuoden 1944 loppuun asti. Vuoden 1940 kevätkylvöille saatiin Saksan kalisyndikaatilta noin 15000 tonnia fosforihappolannoitteita, noin 40000 kalilannoitteita ja 8600 tonnia typpilannoitteita. Kalisyndikaatti lupasi toimittaa lisäksi 20000–30000 tonnia kalilannoitetta. Syksyllä saatiin lannoitteita Norjasta ja Saksasta 43000 tonnia.

Vuoden 1941 alussa saatiin Neuvostoliitosta 3000 tonnia superfosfaatin raaka-ainetta ja superfosfaattitehdas oli vähän aikaa toiminnassa, mutta pysähtyi raaka-ainepulan vuoksi maaliskuussa. Syksyllä 1941 Saksasta saatiin erilaisia lannoitteita noin 127000 tonnia. Sotasaaliina saatiin noin 5000 tonnia apatiittirikastetta. Tästä ja luujauhosta valmistettiin fosfaattilannoitetta noin 10000 tonnia.

Syksyllä 1942 ostettiin Ranskasta 10000 tonnia raakafosfaattia. Typpi- ja kalisyndikaateilta ostettiin 174000 tonnia lannoitteita. Leudon talven johdosta laivat pääsivät Suomeen ja rautatiekalustoakin oli käytettävissä. Saatuja ja valmistettuja lannoitteita alettiin säännöstellä vuonna 1942. Typpilannoitteiden saanti oli riippuvainen ostoluvasta vuodesta 1943 lähtien. Kysyntä oli jatkuvasti suurempi kuin tarjonta. Kotkan superfosfaattitehdas oli pysähdyksissä lähes koko vuoden.

Syyskuussa 1944 lannoitetuonti Saksasta loppui. Ruotsista saatiin pieniä määriä lannoitteita ja apatiittirikastetta. Kevään 1945 kylvössä käytettiin lannoitteen korvikkeena kuparikuonajauhoa, jota Outokumpu Oy:lle oli kertynyt noin 200000 tonnia. Suomen ja Neuvostoliiton välisen kauppasopimuksen perustella alettiin Neuvostoliitosta saada apatiittirikastetta jo kesäkuussa 1945. Superfosfaattituotanto Kotkassa alkoi elokuussa 1945. Kokkolan uusi superfosfaattitehdas käynnistyi lokakuussa 1945.[20]

Sota-aika heikensi Suomen maataloustuotantoa monestakin syystä. Noin 10 prosenttia hyvästä peltomaasta jäi Moskovan rauhassa menetetylle alueelle. Karjalan luovuttaminen vuonna 1940 pienensi viljeltyä pinta-alaa 290000 hehtaarilla ja satoa 15 prosentilla. Väkilannoitteiden ja syyskyntöjen vähentyminen vaikuttivat vuosi vuodelta peltojen tuottoon. Kesät 1941, 1942 ja 1944 olivat viljakasveille poikkeuksellisen epäedulliset. Vuoden 1941 sadonkorjuuta vaikeutti se, ettei miehiä saatukaan syksyksi kotiin, vaan sota jatkui. Viljasato oli alle kaksi kolmasosaa sotaa edeltäneestä. Luovutetut alueet vallattiin takaisin kesällä 1941, mutta niitä ei ehditty saada viljelykseen läheskään kokonaan.[21] Työvoiman lisäksi puutetta oli lannoitteista, ja satoa supistivat huonot sääolot. Vuosina 1940–1945 viljasadon on todettu olleen noin 77 prosenttia sotaa edeltäneiden vuosien keskisadosta.[22] Ilman lannoitteiden tuontia Norjasta ja Saksasta olisi Suomen leipäviljasato jäänyt arviolta puolta pienemmäksi.[23]

Suomen viljankulutuksessa Saksan tuonnin osuus oli jatkosodan vuosina noin kolmannes, vuosittain 200000–250000 tonnia. Syksystä 1944 kevääseen 1945 asti huolto oli Ruotsin varassa.[24] Lisäksi Saksasta saaduilla väkilannoitteilla oli noin 10 prosentin vaikutus Suomen satoon vuosina 1941–1944.[25]

Vuodesta 1942 lähtien viljantuotantoon käytettiin maataloustuotteiden tukipalkkiojärjestelmää. Koska mikään ala ei pysy elinvoimaisena ilman kannattavuutta, kotimaassa tuotettujen elintarvikkeiden hinta vakautettiin siten, että kuluttajien maksettava hinta pysytettiin ennallaan ja tuotteen luovuttajalle suoritettiin valtion varoista tuotantokustannusten nousua vastaava hinnanero. 1.8.1943 järjestelmä koski leipäviljaa, suurimokauraa, sianlihaa ja maitotaloustuotteita.[26]

Toinen maailmansota osoitti omavaraisuuden harhakuvaksi. Etukäteen ymmärrettiin toki, että jos pellot jäisivät ilman ulkomaisia lannoitteita, tuotto pienenisi katastrofaalisesti, eikä yllätys ollut sekään, että lannoitteiden tuonti vaikeutuisi. Sitä sen sijaan ei voitu aavistaa, että ilmasto äkkiä muuttuisi huonoksi viljelyn kannalta.[27] Sotatarviketeollisuus oli valmistautunut varsin huonosti sotaan, vaikka sitä oli alettu kehittää vuoden 1938 perushankintaohjelman mukaisesti. Se sai uutta vauhtia suursodan sytyttyä syksyllä 1939. Talvisodan alkaessa olivat vain ampumatarvike-, vaatetus- ja nahkateollisuus toimintavalmiina. Tykistön ja kranaatinheittimien valmistus oli vasta alussa. Sotatarviketeollisuuden laajennukset valmistuivat vasta talvisodan jälkeen. Raaka-aine- ja tarvikepula sekä talvisodan kokemukset saivat viranomaiset liikkeelle. Sotatalousvalmistelut alkoivat täydellä teholla, mutta jatkosodan alkaessa ne olivat edelleen kesken.[28]

Sodan aikana suomalainen lannoiteteollisuus lähes pysähtyi, koska raaka-ainetta ei saatu ulkomailta. Se ei siis ollut kriisiaikana omavaraista. Varastojen, sotasaaliin ja satunnaisten ostoerien ansiosta lannoitevalmistus ja -välitys pysyivät käynnissä. Pääpaino oli kuitenkin Saksasta ostetulla valmiilla lannoitteella. Vaikka omavaraisuuteen ei päästy, Suomessa oli Valtion Rikkihappo- ja Superfosfaattitehtaiden ansiosta saatu hyvät valmiudet selvitä vastoinkäymistä: pellot olivat lannoittamisen johdosta hyvässä kunnossa ja armeijalla oli ruutia. Maanviljely oli muutenkin kehittynyt reilun 20 itsenäisyysvuoden aikana. Yhtiö oli kehittänyt suomalaiseen maalajiin soveltuvan lannoitteen ja tehtaan tuotanto oli käynnistettävissä hyvin nopeasti aina kun saatiin uutta raaka-ainetta. Uusi rikkihappo- ja superfosfaattitehdas käynnistyi Kokkolassa vuonna 1945 ja Harjavallassa vuonna 1947.[29] kotimaisen tietotaidon turvin. Kemianteollisuuden kehittyminen ja elintarvikevarantojen kasvaminen olivat osaltaan vaikuttamassa elintason kohoamiseen ja yhteiskunnallisten jännitteiden lieventymiseen.[30]

Lähteet

I Aikakauslehdet

Talvitie, Y., ’Valtion rikkihappo- ja superfosfaattitehtaat’. Teknillinen Aikakauslehti 2/1933, 45–53.

Tammenoksa, W., ’Valtion Rikkihappo- ja Superfosfaattitehtaiden toiminnasta vuosina 1922–1932’. Teknillinen Aikakauslehti 2/1933, 123–130.

II Kirjallisuus

Ahtokari, Reijo, Typpi Oy 1944–1969. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1969.

Ahvenainen, Jorma, ’Itsenäisen Suomen omavaraisuus ennen ja nyt’. Teoksessa Markkanen (toim.) 1982.

Ahvenainen, Jorma, Pihkala, Erkki, Rasila, Viljo. (toim.), Suomen taloushistoria 2. Teollistuva Suomi. Tammi 1982.

Jutikkala, Eino, ’Omavaraiseen maatalouteen’. Teoksessa Ahvenainen et al. 1982.

Kananen, Ilkka, Elintarvikepulasta omavaraisuuteen 1917–1949. MTK ja Suomen maatalouspolitiikka. Rauma 1986.

Manninen, Ohto, ’Suomi toisessa maailmansodassa’. Teoksessa Polvinen et al. (toim.) 1992.

Markkanen, Erkki (toim.), Ulkomaankauppa, omavaraisuus ja turvallisuus. Jyväskylän yliopistossa 1981 pidetyn historian opettajien täydennyskoulutuskurssin esitelmät. Jyväskylän yliopisto 1982.

Pihkala, Erkki, ’Sotatalous 1939–1944’. Teoksessa Ahvenainen et al. (toim.) 1982.

Polvinen, Tuomo, Soikkanen, Hannu, Tarkka, Jukka (toim.), Itsenäisen Suomen historia 3. Amer-yhtymä Oy Weilin+Göös, Vantaa 1992.

Rautavirta, Kaija, Petusta pitsaan. Ruokahuollon järjestelyt kriisiaikojen Suomessa. Väitöskirja, Helsingin yliopisto 2010.

Riistama, Kyösti, Laitinen, Jorma, Vuori, Merja, Suomen kemianteollisuus. Chemas Oy, Tammer-Paino Oy, Tampere 2005.

Salovaara, Karli, Säännöstellen selvittiin. Gummerus, Jyväskylä 1997.

Seppälä, Eeva, Leipää ja ruutia: Kemira Oy 1920–1945. Forssan Kirjapaino Oy, Forssa 1995.

Soininen, Arvo M., ’Maa- ja metsätalous’. Teoksessa Ahvenainen et al. (toim.) 1982.

Viita, Pentti, Suomen talonpoika 800–2010. Otava, Keuruu 2012.

III Internet

’Kauppaneuvos Väinö Suuronen (1887-1956)’. SKS Biografiakeskus. [http://www.kansallisbiografia.fi/talousvaikuttajat/?iid=545]. Luettu 18.3.2013.

[1] Viita 2012, 70.

[2] Soininen 1982, 31.

[3] Viita 2012, 92.

[4] Seppälä 1995, 22–23.

[5] Tammenoksa 1933.

[6] Seppälä 1995, 29.

[7] Ahvenainen 1982, 59.

[8] Rautavirta 2010, 94.

[9] Jutikkala 1982, 217.

[10] Jutikkala 1982, 219.

[11] Manninen 1992, 126.

[12] Viita 2012, 109.

[13] Pihkala 1982, 318; Jutikkala 1982, 219–221.

[14] Riistama et al. 2003, 116.

[15] Seppälä 1995, 33–34.

[16] Ahtokari 1969, 18–19.

[17] Talvitie 1933.

[18] Seppälä 1995, 105–107.

[19] Seppälä 1995, 124.

[20] Luvun kappaleet: Seppälä 1995, 171–173.

[21] Manninen 1992, 126.

[22] Rautavirta 2010, 98.

[23] Seppälän mukaan Kananen 1986, 138–140.

[24] Seppälä 1994, 161.

[25] Manninen 1992, 123.

[26] Salovaara 1977, 51.

[27] Jutikkala 1982, 221.

[28] Manninen 1992, 124–125.

[29]Biografiakeskus.

[30] Seppälä 1995, 214–215.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *