Finlaysonin sopeutumispyrkimykset teollisuuden rakennemuutoksessa vuosina 1974–1985

”Yhtiötämme aivan ratkaisevasti hallitseva tekstiiliryhmä edustaa sitä teollisuuden alaa, jossa kansainvälisten suhdanteiden vaihtelut tuntuvat ensimmäisenä.”[1]

Tässä tekstissä käsitellään monialayhtiö Oy Finlayson Ab:n pyrkimyksiä sopeutua teollisuuden rakennemuutokseen vuosina 1974–1985. Suurimmat vaikeudet tekstiiliteollisuudessa olivat ulkomaisen tuotannon alhaisemmat kustannukset sekä oman tuotannon kustannusten nousu. Erityisesti vuosien 1973–1974 aikana haasteita tuli lisää, kun öljyn ja sen mukana energian, kemikaalien ja raaka-aineiden hinnat nousivat pysyvästi. Alkoi pitkä taloustaantuma. Vuosi 1985 oli Finlayson-konsernin viimeinen kokonainen toimintavuosi. Keskeiset sopeutumiskeinot olivat laajeneminen yritysostoilla, tuotannon keskittäminen, tuotantovälineiden modernisointi, työvoiman vähentäminen sekä laadun ja jalostusasteen nostaminen.

Kotimarkkinoiden järjestäminen

Suomalaisittain vanha yhtiö Oy Finlayson Ab tunnettiin ensisijaisesti tekstiiliteollisuusyrityksenä. Finlaysonin perustamisvuodeksi katsotaan 1820, jolloin James Finlayson perusti konepajan ja valimon Tampereelle. Koneet eivät käyneet kaupaksi ja metallinjalostus muuttui puuvillanjalostukseksi. Tehdas laajeni uudessa omistuksessa Pohjoismaiden suurimmaksi ja eurooppalaisittainkin kohtalaisen suureksi. Toiminta laajeni myös muuhun tekstiiliteollisuuteen sekä muovituotteiden valmistukseen. Tämän lisäksi yhtiö harjoitti metsäliiketoimintaa sekä pienimuotoisesti puutarha- ja konepajatoimintaa.[2]

Hillitäkseen kotimarkkinoiden kilpailua suomalaiset puuvillayhtiöt perustivat yhteistyöorganisaation raakapuuvillan ostamista varten ja myöhemmin myös tekstiilituotteiden myyntiä varten. Puuvillarengas perustettiin vuonna 1903 ja tämän korvannut Puuvillatehtaiden myyntikonttori vuonna 1932. Yhtiöiden väliseksi kilpailun muodoksi jäi omien tuotantoyksiköiden tehokkuuden parantaminen ja harvat yrityskaupat.[3]

Finlaysoniin fuusioitiin 1930–1980 -luvuilla suurimmat suomalaiset puuvillayhtiöt. Finlayson hankki Osakeyhtiö Forssan osake-enemmistön vuonna 1934. Kahdesta Suomen suurimmasta puuvillayhtiöstä muodostui selkeästi suurin alan yritys ja uudeksi nimeksi tuli Oy Finlayson-Forssa Ab. Tämän lisäksi Finlayson, Porin Puuvilla ja Tampella hankkivat yhdessä Vaasan Puuvillan osake-enemmistön vuonna 1941. Yhtiö fuusioitiin Finlaysoniin vuonna 1964. Vuonna 1973 Finlayson osti Porin Puuvillan. Yhtiö jakautui työvaatekankaita valmistavaksi Oy Finlayson-Forssa Ab:ksi ja sisustustekstiilejä valmistavaksi Oy Finlayson Ab:ksi. Vuonna 1983 Finlayson osti Suomen Trikoon. Vuonna 1986 Finlaysonista tuli osa Asko-konsernia. Tuotantoa ajettiin tappiollisena alas 1980- ja 1990-luvulla. Ainoastaan Forssan tehdas sinnitteli 2000-luvulle.

Maailmanmarkkinoilla

Vuonna 1961 Suomi tuli liitännäisjäseneksi edellisenä vuonna perustettuun Euroopan vapaakauppaliitto Eftaan. Tämä merkitsi sitä, että 1930-luvulla alkanut kauppa- ja teollisuuspoliittinen protektionismin kausi tuli päätepisteeseensä. Suomi sitoutui muiden Länsi-Euroopan maiden ohella asteittain toteutettaviin tullinalennuksiin ja ulkomaankaupan liberalisointiin, mikä merkitsi läntisen integraation vahvistumista yleensä ja pohjoismaisten kauppasuhteiden tiivistymistä erityisesti.[4]

Vapaakauppaliitto oli haitallinen tekstiiliteollisuudelle siinä mielessä, että Suomeen tuotiin pienemmillä kustannuksilla valmistettuja halvempia tekstiilejä. Se pakotti Finlaysonin kehittymään. Yhtiön ratkaisuna oli monipuolistaa ja lisätä tuotantoa perustamalla lankatuotantoa, hankkimalla muiden suomalaisten tekstiiliyhtiöiden osake-enemmistöjä ja kasvattamalla muovituotteiden valmistusta. Lankatuotanto oli pääasiassa omaan käyttöön, tekstiilien raaka-aineeksi.[5]

Efta-maista alkoi tulla puuvillatuotteita Suomeen 1960-luvulla. Eniten tuonti kasvoi Neuvostoliitosta. Tuonti kasvoi nopeammin kuin kotimainen tuotanto. Kotimaiseen ja kansainväliseen kilpailuun pyrittiin vastaamaan tuotannon tehostamisella ja investoinneilla.[6]

1960-luvun aikana Finlaysonin tekstiilien ulkomaankauppa lisääntyi voimakkaasti. Uhkakuvana 1970-luvun alkaessa nähtiin kehitysmaiden lisääntyvä tuotanto. Siellä kustannukset olivat pienemmät ja raaka-aine lähempänä kuin Suomessa. Finlaysonin menestymisen edellytyksenä nähtiin suuret valmistussarjat, korkea jalostusaste ja tuotannon omaleimaisuus. Kangas- ja kodinsisustustuotteissa vaikutti yhä enemmän muoti. Kun aikaisemmin oli samoja malleja valmistettu vuosia ja vuosikymmeniä, nyt mallistot vaihtuivat vähintään vuosittain.[7] Viennin lisääntyessä vaatetusteollisuuden sidonnaisuus muotisuhdanteisiin lisääntyi.[8]

Ennen tarkasteluaikaa 1974–1985 Finlaysonin kotimaanmyynnin osuus oli kasvanut pitkään, kunnes kääntyi laskuun 1960–1970 -luvuilla. Vielä vuonna 1979 Suomessa käytetyistä tekstiileistä 50 prosenttia ja vaatteista 80 prosenttia oli kotimaista tuotantoa.[9] Yhtiö ponnisteli viennin lisäämiseksi muun muassa perustamalla Ruotsiin myyntiyhtiön ja Länsi-Saksaan markkinointikeskuksen. Porin Puuvillan fuusion johdosta odotettiin tehostavan markkinointia Ranskassa. Vuoden 1976 vuosikertomuksessa todetaan Suomen teollisuuden suurimmaksi ongelmaksi huonon kannattavuuden. Tämän lisäksi mainittiin matala kapasiteetin käyttöaste ja korkea velkaantuminen. Yksikkökustannukset olivat nousussa ja kotimaisten kulutustavaroiden kilpailukyky oli laskenut. Ulkomaisten kulutustavaroiden hinta nousi hitaammin kuin kotimaisten tuotteiden tuotantokustannukset.[10]

Suomessa valtiovallan keinoina olivat devalvointi sekä erilaiset vakautussopimukset ja tulopoliittiset kokonaisratkaisut. Kun markan arvo heikkeni, maan vientituotteet suhteellisesti halpenivat. Maahan tuotujen tuotteiden hinnat puolestaan nousivat. Markka devalvoitiin vuonna 1967, vuonna 1977–1978 kolme kertaa sekä vuonna 1982.[11]

Suomalaisen tekstiilien perusteollisuuden erityispiirteenä oli yrityskohtainen keskittyminen sekä tuotantoprosessin vertikaalinen integroituminen.[12] Tämä näkyi hyvin Finlaysonin tuotantoyksiköissä Forssassa, Porissa, Tampereella ja Vaasassa, joissa kaikissa jalostettiin puuvilla värjätyksi kankaaksi asti. Suomen tekstiiliteollisuus poikkesi myös raaka-ainepohjaltaan oleellisesti muista Euroopan maista. Kun lankojen ja kankaiden tonnimääräisen tuotannon suhde Euroopan OECD-maissa vuonna 1977 oli keskimäärin 67:33, oli se Suomessa 44:56. Suomessa pääosa lankojen tuotannosta käytettiin tekstiiliyrityksissä omaan jatkojalostukseen, kun taas muualla Euroopassa langan valmistajat ja kankaan kutojat olivat yleensä eriytyneet. Suomessa tekokuitujen käyttö raakaaineena oli vähäisempää kuin muissa OECD-maissa. Puuvillan merkitys raaka-aineena oli siis Suomessa keskeinen ja tuotantorakenne muistutti sosialististen ja kehitysmaiden tuotantorakennetta. Tämän takia Suomen tekstiiliteollisuus oli altis kilpailulle edellä mainituista maista. Kilpailuetuna Suomessa oli kuitenkin mahdollisuus tuoda standardilankoja ja -kankaita ja keskittyä vaativiin viimeistys- ja jatkojalostusprosesseihin.[13]

Kustannukset

Suomen palkkataso oli 1970- ja 1980-luvuilla kilpailukykyinen useimpiin läntisiin teollisuusmaihin verrattuna, mutta pysyvästi sosialististen ja kehitysmaiden yläpuolella. Efta-sopimuksella suomalaisille yrityksille avautuivat ostokykyiset markkinat, mutta samalla ne joutuivat entistä kovempaan kilpailuun kotimarkkinoilla. Tekstiilien kotimarkkinahinnat olivat viidenneksen maailmanmarkkinahintoja korkeammat ja tehtaita oli suojannut keskimäärin 30 prosentin tullimuuri. Kaupan vapautuminen jatkui 1970-luvun alussa EEC-sopimuksella, Kevsos-sopimuksilla sekä kehitysmaille myönnetyillä suosituimmuuseduilla. Puuvillateollisuus menetti markkinaosuutta trikooteollisuudelle ja tuontikankaille.[14]

Finlayson1

Kuva 1. Lähde: Finlaysonin vuosikertomukset 1965–1985. Palkat ja raaka-aineet olivat kaksi suurinta tuotantokustannustekijää tekstiiliteollisuuden tuotannon bruttoarvosta. Öljyn hinta on sopiva indikaattori energian, liikenteen, värien, kemikaalien, synteettisten kuitujen yms. hintakehitykselle. (Teollisuustilasto 1985, Finlaysonin vuosikertomus 1980)

Kuvassa 1 on esitetty työntekijämäärä sekä keskeisiä kustannuksia vuosina 1965-1985. 1970-luvun alusta lähtien puuvillan hinta paitsi kohosi alkoi myös vaihdella voimakkaammin. Tämä vaikutti kustannuksiin ja markkinoiden ennustettavuuteen heikentävästi. Samaan aikaan palkkakulut nousivat. Tuotantoa ja myyntiä saatiin nostettua samalla kun työntekijämäärä laski, tämä oli sitä suunniteltua tehostamista, mutta liikevoitto oli hädin tuskin plussan puolella. Voidaan olettaa, että aika ajoin muoviryhmä kannatteli tekstiiliryhmää. 1980-luvulla toiminta oli lähes joka vuonna tappiollista. Suomen Trikoon neuletuotanto ja vaatemallistot eivät pelastaneet tilannetta.

Hyvin yleinen toteamus Finlaysonin vuosikertomuksissa oli, että kustannustason nousua ei saatu siirretyksi omien tuotteiden hintoihin.[15] Finlaysonilla ei ollut varaa nostaa tuotteidensa hintoja, koska kilpailijoiden tuotteet olivat jo valmiiksi alhaisempia.

Vuosikertomusten valossa Finlaysonia vaivasivat jatkuvasti halvat tuontitekstiilit ja -vaatteet, raaka-aineiden hinnannousu, työtaisteluista johtuvat tuotannonmenetykset ja toimitusepävarmuus sekä palkankorotukset. Raaka-aineiden hintojen nousuun ja kustannusten nousun suuriin vaihteluihin ei voitu Suomesta vaikuttaa. Pidemmän aikavälin säästöjä saatiin tehostamalla tuotantoa ja investoimalla uuteen tuotantotekniikkaan.

Finlayson kuten muutkin yhtiöt ulkoistivat sosiaalista toimintaa yhteiskunnalle ja maksoivat nousevien palkkojen ohella kasvavia sosiaalimaksuja. Rationalisoinnissa tyhjäksi jääneitä kiinteistöjä myytiin tai vuokrattiin yrityksille. Työntekijöiden asuinalueiden tontteja myytiin ja niille kaavoitettiin uusia asuntoja, joihin entisillä finlaysonilaisilla oli harvoin varaa.[16]

Yhtiössä aloitettiin vuonna 1978 tuottavuuden ja kannattavuuden kohottamiseen johtava ohjelma. Vaasan huonosti kannattavaa lankatuotantoa oli korvattu jo vuonna 1966 kehräyksen lisäämisellä Forssassa ja Tampereella, ja nyt Vaasan kutomon, lankatehtaan ja lankavärjäämön toiminnot siirrettiin Tampereelle. Forssan puuvillakehräämön toiminta lopetettiin, Porin ja Tampereen kehräämöiden koneita uusittiin, Tampereen kutomo peruskorjattiin, ja Forssan ja Porin kutomakonekantaa uusittiin. 1980-luvulla Porin puuvillatehtaan kutomo tuhoutui tulipalossa ja sinne varatut uudistukset toteutettiin Forssassa.[17]

Toimialarationalisointi

Teollisuusmaat pyrkivät ratkaisemaan globalisoituvan talouden ja uuden kansainvälisen työnjaon haasteet. Kun teollisuuden, kaupan, liikenteen ja palvelualojen sisällä toimialan vahvimmat yritykset ostivat pois pienemmät kilpailijat, toimivien yksikköjen koko kasvoi. Suuret yksiköt pystyivät pidentämään tuotantosarjoja, vähentämään tuotteiden määrää ja tuomaan tuotantoprosessiin lisää tehoa. Toimialarationalisoinnilla korjattiin toimialan rakenteellisia heikkouksia, jotka johtuivat yritysten liian suuresta lukumäärästä sekä liian pienestä yrityskoosta. Pienillä yrityksillä ei ollut yhtä hyviä mahdollisuuksia hankkia pääomia, joita tarvittiin tutkimus- ja kehitystoiminnan rahoittamiseen, uusien tuotantolaitosten rakentamiseen sekä teknologiseen ja strategiseen uudistumiseen.[18]

Suomessa ei ollut 1970-luvun alussa yhtään suurta kansainvälisillä markkinoilla toimivaa yritystä. Taloutta ei voitu sopeuttaa ”eurokuntoon”, koska talous- ja teollisuuspolitiikka oli kiinni ulko- ja yhteiskuntapolitiikassa. Niiden päämääränä oli rakentaa vahva ja pitkälle suojattu kansallisvaltio.[19]

Suomessa toimialarationalisointi oli harvinaista aina 1980-luvun lopulle asti. Kehitys oli usein jopa päinvastaista. Esimerkiksi monet puunjalostusyhtiöt harjoittivat myös konepajateollisuutta. Monialayhtiöiden strategiana oli ilmeisesti sijoittaa suhdannekehitykseltään erilaisille toimialoille ja näin taata menestyminen huonoina aikoina. Finlaysonin vuosikertomuksessa vuonna 1974 todetaankin, että muoviryhmän merkitys kasvaa kasvamistaan.[20]

Toimialarationalisointiakin kuitenkin tapahtui ja se oli yksi Finlaysonin keinoista selviytyä kovenevilla markkinoilla. Finlaysonin ja Forssan fuusion jälkeen yhtiöstä oli tullut monialayhtiö, joka harjoitti tekstiili- ja muoviteollisuutta sekä maa- ja metsätaloutta. Usein vuosikertomusten ankeana viestinä oli, että tekstiiliryhmän tulos oli kaukana tyydyttävästä, mutta muovi- ja saharyhmän tulos oli kehittynyt positiivisesti. Suomen Trikoon osto oli osa jalostusasteen nostoa, kun Porin Puuvillan osto oli laajentanut tuotantoa horisontaalisesti. Sinänsä Porin-tehtaan hankkiminen ei parantanut ainakaan tuottavuutta, mutta antoi uusia myyntikanavia Finlaysonin käyttöön ja poisti markkinoilta yhden kilpailijan. Yhdistymistä perusteltiin voimavarojen yhdistymisellä ja suuruudella. Suomen Trikoon osake-enemmistön hankkimista vuonna 1983 perusteltiin voimakkaan tekstiilikokonaisuuden rakentamisella.[21] Ensimmäistä kertaa puhuttiin toimialarationalisoinnista vuonna 1984, kun Tampellan tekstiiliteollisuus ja siten Lapinniemen Puuvillatehdas Oy siirtyi Finlaysonille.[22] Järjestely edusti talouselämän kehitystä, joka oli tapahtunut monissa muissa maissa jo aikaisemmin. Tampella luopui yhdestä tuotannonalastaan ja keskittyi konepaja- ja puunjalostusteollisuuteen, ja Finlayson laajensi oman ydinliiketoimintansa volyymiä.

Finlayson oli ollut osakkaana muoviputkia valmistavassa Ulvila Oy:ssä 1970-luvun alusta. Yhtiön muovituotevalmistusta laajennettiin ostamalla puoliksi toisen yrityksen kanssa Ruotsin Järbosta muoviputkia valmistava Vinsotén Ab. Samana vuonna ostettiin Keikyältä sivelytuotteita valmistavan toiminimi Heikki Frimanin konekanta.[23] Vuonna 1975 Vaasan muovitehdas suljettiin ja toimintaa keskitettiin Forssaan uuteen muoviputkitehtaaseen.[24]

Vuodelle 1986 suunniteltiin niin sanottua keskitettyjen toimintojen hajautusprojektia. Keskushallintoa ajettiin alas ja sen toimintoja siirrettiin eri tulosyksiköihin. Yhtiö pyrki eroon ”kaikista rasitteista, jotka eivät suoraan palvele liiketoimintaa”.  Suomen Trikoon ja muoviputkituotannon tulokset olivatkin olleet vaatimattomia ja koko yhtiön tulos oli ollut tappiollinen neljättä vuotta peräkkäin. Finlayson siirtyi Asko Oy:n omistukseen. Uusi terminologia ja strategia viittaa eräänlaiseen tuotannontehostamisen kolmanteen vaiheeseen. Ensimmäinen oli ollut yritysostoin toteutettu laajeneminen ja toinen oli ollut asteittainen erikoistuminen sekä laadun ja jalostusarvon nostaminen.[25] Nekään eivät riittäneet kansainvälisessä kilpailussa.

Tuottavuus, laatu ja jalostusaste

Kilpailukyvyn parantamiseen tähtäävien tuotannonlaajennusten tärkein vuosi oli 1973. Kajaaniin oli rakenteilla lankakehräämö ja Mänttään lakanatehdas. Tarkoituksena oli turvata yhtiön oma langantarve ja saada myyntiin lopputuotteita, sillä puuvillateollisuuden kilpailumahdollisuuksiin uskottiin.[26] Vuonna 1974 Finlaysonin Tampereen-tehtaalla oli kehräämö, kutomo ja värjäämö. Siellä valmistettiin vaatetus- ja sisustuskankaita, kampalankatuotteita kuten paita- ja sadetakkikankaita, froteevalmisteita ja pintakuvioisia jacquardkankaita sekä ompelutuotteita. Forssassa oli samanlainen integraatti. Siellä valmistettiin vaatetuksen ja kodinsisustuksen painettuja kankaita, valkotavaratuotteita, vaatetusteollisuuden kankaita ja teknillisiä kankaita sekä silkkikutomotuotteita. Muovituotteista valmistettiin muovilla siveltyjä kankaita, putkia, letkuja ja kalvoja. Lisäksi Forssassa harjoitettiin maa- ja metsätaloutta. Vaasassa valmistettiin värillisistä langoista kudottua verho- ja pukinekangasta, ompelulankaa ja muovituotteita.[27] Hämeenkyrössä, Kiikassa[28], Mäntässä ja Vilppulassa toimivat ompelimot, Ikaalisissa silkkikutomo ja Kajaanissa lankakehräämö.

Finlaysonin tehtaissa yritettiin siirtyä ympärivuorokautiseen tuotantoon jatkuvasti pitkin 1970-lukua. Muutos aiheutti vastarintaa, edellinen suuri työaikamuutos oli tapahtunut vasta 1960-luvun puolivälin jälkeen, kun oli siirrytty viisipäiväiseen työviikkoon. Välivaiheen työmuotoina olivat kaksivuorotyö ja keskeytyvä kolmivuorotyö.[29] Tuottavuuden ja laadun kohoaminen tapahtui yleensä yhdessä, sillä uusiutuva konekanta oli toimintavarmempaa, automatisoidumpaa ja toiminnaltaan nopeampaa.

Työn tuottavuus kasvoi tuotantoa nopeammin, mikä merkitsi supistuvaa työvoiman määrää. Vanhasta konekannasta luovuttiin ja keskeisissä prosessivaiheissa siirryttiin keskeytymättömään kolmivuorotyöhön.[30]


Finlayson2

Kuva 2. Lähde: Finlaysonin vuosikertomukset 1965–1985. Lukuihin ei ole tehty indeksikorjauksia. Oleellista on, että liikevaihdon trendi on nouseva, ja liikevoiton tasainen ja laskeva.

Kuvassa 2 on esitetty Finlaysonin liikevaihto ja -voitto vuosina 1965–1985. Tuottavuuden nousu ilmenee kuvissa 1 ja 2 liikevaihdon nousuna ja työntekijämäärän laskuna.[31] Suurempi laskutus saatiin pienemmällä työmäärällä. Ennen Porin Puuvillan fuusiota työntekijämäärä nousi hieman, ja luonnollisesti Porin Puuvillan vajaat 2000 työntekijää näkyvät kuvassa suurena nousuna vuoden 1973 kohdalla. Sen jälkeen työntekijämäärä lähti laskuun.

Työn tuottavuus oli Suomessa alhaisempi kuin teollisuusmaissa keskimäärin.  Syynä saattoi olla se, että tekstiiliteollisuus oli muita toimialoja ”sosiaalisempi” työnantajana. 1970-luvun alussa arvioitiin esimerkiksi puuvillateollisuuden työvoimasta noin kymmenen prosenttia ”olevan palveluksessa lähinnä sosiaalisista syistä ja nimenomaan tehtävissä, jotka tuottavat hyvin vähän”. Suomen kilpailuetua, työkustannuksien alhaisuutta länsimaissa varjostikin alhainen työn tuottavuus.[32]

Rationalisointihankkeiden yhteydessä investoitiin aina uusin tuotantolaitteisiin. Kehruu- ja kutomakoneiden periaate oli vanha, mutta laitteet kehittyivät automatisoinnissa ja nopeudessa. Työvoiman tarve siis väheni samalla kun tuotanto, tuottavuus ja tuotannon luotettavuus kasvoivat.[33]

Tavoitteena Finlaysonilla oli jalostusasteen ja laadun parantaminen sekä tuotetarjonnan muuttaminen ja tuotantomäärän kasvattaminen. Rationalisoinnissa niin sanottu ”sosiaalisin syin” palveluksessa ollut työvoima, missä määrin sitä on sitten ollutkaan, lienee poistunut. Uusi tekniikka mahdollisti paitsi tasalaatuisemman tuotannon myös ympärivuorokautisen tuotannon. Tämä edellytti kolmivuorotyötä, johon kaikki työntekijät eivät halunneet siirtyä. 1970-luvulla Suomi oli puuvillakehruun koneiden käyttötunneissa monia maita jopa tuhansia tunteja vuodessa. Tämä selittyy osaltaan työmuodosta, joka oli usein kaksivuorotyötä.[34]

Koneiden uusimisen yhteydessä pyrittiin aina myös kolmivuorotyön lisäämiseen. Toimitusjohtaja Reijo Selinin vaatimuksena oli keskeytymätön kolmivuorotyö, jolloin tuotantokoneiden käyttötuntimäärä olisi kohonnut täyteen 168:een viikossa.[35] Vuonna 1983 Forssan, Ikaalisten, Porin ja Tampereen kutomakoneet olivat uudenaikaisia ja tehtaat olivat käynnissä ympärivuorokautisesti. Samana vuonna aloitettiin kehitystyö langankehräämisessä sekä kankaiden värjäyksessä. Tämä oli Finlaysonin tekstiiliryhmän keskeistä kehitystoimintaa seuraavinakin vuosina.[36]

Finlaysonin investoinnit keskittyivät konekannan uusimiseen. Vuosikertomuksista ei ilmene, kuinka paljon tutkimukseen ja tuotekehitykseen käytettiin. 1980-luvulla sitä vuosikertomusten mukaan kuitenkin oli, erilaisia vaate- ja tekstiilimallistoja lanseerattiin ja Finlayson sai tärkeitä lisenssi- ja markkinointisopimuksia muun muassa Yhdysvaltoihin.[37] 1970-luvun vuosikertomuksissa tekstiiliryhmän tuotekehityksestä ei ole mainintoja. Tutkimustoiminnasta ei ole mainintoja koko tarkastelujaksolla.

Muoviryhmän kilpailukykyä kehitettiin yritysostoilla ja tuotekehityksellä 1980-luvulla. Finlaysonilla oli tytäryhtiöitä Ruotsissa ja Hollannissa. Muoviputkituotannossa pyrittiin osavalmistuksesta järjestelmien kehittämiseen. Finlayson osti muoviputken osia kehittävän ja valmistavan yhtiön Suomesta, kaukolämpöverkostojen suunnitteluun erikoistuneen yhtiön Ruotsista ja eristeputkiyhtiön Yhdysvalloista.[38]

Laajentua vai erikoistua?

1980-luvulla Finlaysonilla oli käyty läpi tehostamis- ja organisointihankkeita. Työntekijämäärä oli pienentynyt ja työn luonne muuttunut uuden teknologian ja automaation seurauksena enemmän valvomiseksi. Tuotanto oli suuntautunut pitkälle jalostettuihin ja korkealaatuisiin tekstiileihin, standardituotteiden ja raakakankaiden tuotannosta oli lähestulkoon luovuttu halvan tuonnin takia. Tuotantoa oli muutettu jatkuvatoimiseksi. Koneet kävivät tauotta ja työntekijät valvoivat prosessia. Vallitsevaan muuttuvaan kysyntään pyrittiin vastaamaan nopeasti tuotannon määrää muuttamalla.[39]

Tämäkään ei riittänyt. Toimintaa kehitettiin muuttuvan markkinatilanteen suhteen kenties liian hitaasti.  Finlaysonin historia houkuttelee jossittelemaan. Vuosikertomuksissa Porin ja Vaasan puuvillatehtaiden asema ja vahvuudet eivät juuri avaudu. Myöhemmistä ostoista Suomen Trikoo vaikuttaa järkevältä, mutta Lapinniemen puuvillatehdas taas turhalta investoinnilta. Finlayson pyrki erikoistumaan, mutta samalla se kuitenkin laajensi perustuotantoaan.  Tuotantokustannuksille ja ulkomaisen tuotannon hintatasolle Finlayson ei voinut mitään. Tekstiiliteollisuuden haasteina vaikuttaa olleen erityisen paljon sekä odottamattomia että vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella olleita tekijöitä.

[1] Finlaysonin vuosikertomus 1978.

[2] Apajalahti 1970.

[3] Esim. Itkonen 2013.

[4] Aunesluoma 2004, 128.

[5] Finlaysonin vuosikertomus 1975.

[6] Finlaysonin vuosikertomukset 1966–1967.

[7] Apajalahti 1970.

[8] Lariola 1980, 79.

[9] http://www.tkm.fi/lehdistokuvat/tekstiiliteollisuusmuseo/Lue_historia.pdf.

[10] Finlaysonin vuosikertomus 1976.

[11] http://www.stat.fi/tup/suomi90/toukokuu.html.

[12] Lariola 1980, 11.

[13] Sama, 17–18.

[14] Lariola 1980, 3; Mansner 1988, 8.

[15] Esimerkiksi Finlaysonin vuosikertomus 1981. Ikään kuin vastauksena edelliseen samassa vuosikertomuksessa kerrotaan tekstiiliryhmän uudesta automatisoidun tuotannon ja reaaliaikaisen tietojenkäsittelyn projektista: ”Uusien koneiden avulla on laatutasoa saatu huomattavasti parannetuksi. Ne ovat mahdollistaneet myös tuotevalikoiman kehittämisen entistä korkeatasoisemmaksi ja vaativampaan suuntaan, mitä kilpailua ajatellen on pidettävä välttämättömänä. Tuotekehitykseen kokonaisuudessaan on panostettu runsaasti voimavaroja.”

[16] Kuitunen 2015.

[17] Finlaysonin vuosikertomus 1966, 1978, 1979, 1981.

[18] Michelsen 2001, 212.

[19] Michelsen 2001, 207–208. Tuotteiden hintojen korotukset oli hyväksytettävä elinkeinohallituksessa. Finlaysonin vuosikertomus 1979.

[20] Finlaysonin vuosikertomus 1974.

[21] Finlaysonin vuosikertomus 1983.

[22] Finlaysonin vuosikertomus 1984.

[23] Finlaysonin vuosikertomus 1973.

[24] Finlaysonin vuosikertomus 1975.

[25] ”Sopeutumisen päätavoitteena ei sen kestäessä voi olla ensisijaisesti tietty vuotuinen myynnin määrällinen kasvu…” Finlaysonin vuosikertomus 1974, 19.

[26] Finlaysonin vuosikertomus 1974.

[27] Apajalahti 1970.

[28] Vuonna 1975 Kiikan tehdas suljettiin ja tuotanto siirrettiin Poriin. Finlaysonin vuosikertomus 1975.

[29] Finlaysonin vuosikertomukset 1966–1967.

[30] Lariola 1980, 3.

[31] Mansner 1988, 7: Tuottavuus = arvonlisäys/työllisyys.

[32] Lariolan mukaan Sitra 124, Lariola 1980, 57.

[33] Hoffman 1972, 69–73: kutomakoneiden kehityksestä.

[34] Lariola 1980, 61.

[35] Finlaysonin vuosikertomus 1981.

[36] Finlaysonin vuosikertomus 1983.

[37] Finlaysonin vuosikertomus 1983.

[38] Finlaysonin vuosikertomus 1984.

[39] Kasvio & Piispa 1985, 132–133.

Lähteet

Oy Finlayson Ab:n vuosikertomukset 1965–1985.

Apajalahti, Touko, Osakeyhtiö Finlayson – Forssa Aktiebolag. Finlayson, Tampere 1970.

Aunesluoma, Juhana, Nykyaikaa rakentamassa: Tekniikan Akateemisten Liitto TEK edeltäjineen 1896–1996. Tekniikan akateemisten liitto, Helsinki 2004.

Hoffman, Kai, Kotimarkkinoilta vientiteollisuudeksi: Tampereen verkatehdas Oy 175 vuotta. 1972.

Itkonen, Janne, Kilpailua sisä- ja ulkokehällä. Suomalaisen puuvillateollisuuden kartelli 1920–30-lukujen suhdannevaihteluissa. Talous- ja sosiaalihistorian Pro gradu. Helsingin yliopisto 2013. http://hdl.handle.net/10138/39944. Luettu 8.10.2015.

Kasvio, Antti; Piispa, Leena, Tekstiilitehdas ja sen naistyöntekijät. Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitos D80/1985. Tampereen yliopisto 1985.

Kuitunen, Hannele, Saneerattu kaupunki – Finlaysonin tehtaan työväen asuinalueen muutos 1960-luvulta alkaen. Esitelmä Tehdas, työ ja teollisuusperintö globalisoituvassa maailmassa -seminaarissa Tampereella 24.9.2015.

Lariola, Martti, Suomen tekstiiliteollisuus 1980-luvulla: toimintaympäristö ja kehitysnäkymät. Teollistamisrahasto Oy – Industrialization fund of Finland Ltd. 1980.

Mansner, Markku, Rakennemuutoksesta rakennemuutokseen 1900-luvun tekstiiliteollisuus Suomessa, teoksessa Salonen (toim.) 1988.

Michelsen, Karl-Erik, Työ, tuottavuus, tehokkuus: Rationalisointi suomalaisessa yhteiskunnassa. Rationalisoinnin seniorikilta Ry, Helsinki 2001.

Salonen, Marjatta (toim.), Suomen tekstiiliteollisuus 250 vuotta. Tekstiiliteollisuusliitto 1988.

Teollisuustilasto. Tilastokeskus, Helsinki 1985.

Vanhala, Ritva; Puputti, Ritva, Toimialakatsaus 1987. Teollistamisrahasto Oy 1987.

Internet:

Tekstiiliteollisuusmuseo, ’Suomen tekstiiliteollisuuden tarina’, [http://www.tkm.fi/lehdistokuvat/tekstiiliteollisuusmuseo/Lue_historia.pdf]. Luettu 8.10.2015.

’Puuvillateollisuuden kehitys Suomessa’, [elma.elka.fi/ArkHistory/V040.DOC]. Luettu 8.10.2015.

Tilastokeskus, ’Suomen teollisuustuotannon kasvun vuodet’,  [http://www.stat.fi/tup/suomi90/toukokuu.html]. Luettu 8.10.2015.

Oikomiset

Ihmiset tykkäävät oikoa. Onhan se aika luontevaa, kävellä lyhintä tietä. Kevyen liikenteen reittejä, nurmikoita ynnä muita rakennettaessa voisi alueen jättää vuodeksi koskematta, antaa kulkureittien muodostua ja viimeistellä työ vasta sitten.

Tavara-aseman alue

Kaikki käynee hyvin nopeasti, jotenkin näin.

Keltaisen talon vuokralaisen vuokrasopimus päättyi viime vuoden lopussa. Eräänä talvisena aamuyönä kaivinkone on pihassa ja aamulla talo on matalana. Nykyisen suunnitelman mukaan Morkku puretaan ja tavara-asema siirretään sen paikalle. Aamulehti ja Moro alkavat taas julkaista uutisia, mielipidekirjoituksia ja gallupeja. Ne ilmoittavat julkaisevansa juttuja tasapuolisesti ja puolueettomasti. Mielipiteet jakautuvat useaan fraktioon sen mukaan, halutaanko tavara-asema purkaa, siirtää vai ylipäänsä säilyttää, ja halutaanko Morkku purkaa vai säästää. Jokaisen ryhmän mielestä Aamulehti tukee jotain toista ryhmää. Tavara-aseman siirtämistä verrataan turhuudessa Rantatunneliin ja raitiotiehen. Puolustajien mielestä yli sata vuotta vanhan kivitalon purkaminen olisi häpeäksi kaupungille.

Morkku puretaan heti kun sen saa purkaa, jo varhain aamulla. Tavara-aseman siirtämisen kustannukset osoittautuvat korkeammiksi kuin aikaisemmin oli laskettu, tai ilmenee jokin siirtämiseen tai tavara-aseman rakenteisiin liittyvä tekninen ongelma. Ratapihankadun linjaus on kuitenkin lyöty lukkoon. Tavara-asema ei voi jäädä nykyisellekään paikalle, joten se puretaan. Morkun itäpuolella olevalle puurakennukselle ei tehdä yhtään mitään. Jonkun ajan kuluttua sen kunto todetaan huonoksi tai se poltetaan, ja lopulta puretaan. Ratapihankatu rakennetaan tavara-aseman paikalle. Uuden kadun ja ratapihan alikulkukäytävän seinälle kiinnitetään taulu, jossa kerrotaan tavara-aseman historiasta ja sisällissodassa teloitetuista punaisista.

 

Epilänharju esteenä ja resurssina

30.4.1951 päivätyssä kartassa näyttäisi Parkanon-junarata kulkevan Epilänharjun läpi. Linjaus jäi suunnitelmaksi, sillä rata valmistui vuonna 1971 harjun pohjoispuolelle, oikeastaan sen rinteeseen hieman nykyistä Vaasantietä korkeammalle.

Epilänharju on osa läpi Tampereen läpi kulkevaa harjumuodostelmaa, johon kuuluvat muun muassa Pyynikinharju ja Pispalanharju. Korkeuskäyräkartasta näkee, kuinka Messukylän, Hakametsän, Ratinan, Pispalan, Lielahden ja Lamminpään alueelta harju katkeilee. Nämä nykyisin maisemoidut soranottoalueet ovat nähtävissä maastossa, Ratinanharjua lukuun ottamatta.

Epilänharjun katkeaminen alkoi tiettävästi Porin-junaradan rakentamisesta 1890-luvulla. Sitä ennen soraa oli varmasti käytetty rakentamiseen, mutta kaivannot eivät muuttaneet maisemaa. Junarata oli rakennettava harjun pohjoispuolelta Pispalasta eteläpuolelle Epilään. Harjuun kaivettiin siis aukko, joka laajeni myöhemmin Lielahden ratapihaksi Porin-radan ympärille. Harju jatkui vielä ratapihan pohjoispuolella. 1910-luvulla harjuun tehtiin Enqvistin sellutehdasta varten leikkaus pohjoiseen ja 1960-luvun aikana levennettyä ratapihaa ja Parkanon-rataa varten maastoa muokattiin edelleen niin, että Epilänharjun itäpää sai nykyisen muotonsa. Nykyisen kaasuvoimalan alue on kokonaan entistä Epilänharjua. Länsipäässä Soraseulan soranottoalue oli laajimmillaan yli puolen kilometrin pituinen. Eteläpuolella omakotitalorakentaminen nakersi jyrkkää rinnettä.

Kenties haluttiin varjella hyvää soranottoaluetta. Soranotolle oli motiivinsa, jotka ovat aivan ymmärrettäviä, ja Pispalasta muodostui rakennetun ympäristön myötä kulttuurihistoriallisesti tärkeä kohde. Mutta kuinka hienoa olisikaan kulkea harjun lakea yhtäjaksoisesti koko kaupungin läpi. Samoja polkuja joita oli kenties kuljettu tuhansien vuosien ajan.

Epilänharjun kohdalla ei ole käyty samanlaista säilytyskamppailua kuin Pyynikinharjun kanssa. Epilänharju oli ennen kaikkea helppo soranottopaikka. 1900-luvun alkupuolella se hakattiin puista paljaiksi, joten ulkoilu tuulisella harjulla lienee ollut melko harvojen harrastus. Kenties Pyynikki on säästynyt Ratinan kustannuksella. Maa-aines saatiin kaupungin ydinkeskustasta 1950-luvulle saakka. Silloin suunniteltiin moottoriteitä Tampereelle neljästä suunnasta. Kasvavaan henkilöautoliikenteeseen nähtiin ainoana ratkaisuna teiden lisääminen. Pispalan kannaksen liikenne olisi hoidettu Pispalan valtatiellä, moottoritiellä ja kehätiellä eli nykyisellä Rantatiellä, joka olisi tarvittaessa rakennettu kuusikaistaiseksi. Säteittäiset moottoritiet kyllä rakennettiin Kuljuun ja Nokialle, mutta kaupungin sisäistä, suunnitelmasta riippuen tavalla tai toisella Pyynikinharjuun vaikuttavaa moottoritietä ei koskaan rakennettu. Asian käsittelyssä olivat vastakkain liikenteen sujuvuus ja sitä kautta Tampereen alueen taloudellinen ja väestöllinen kehitys sekä Pyynikin luontoarvot, jotka tunnustettiin jo 1950-luvulla.

Pyynikinharju pyhittyi luontoalueeksi, mutta Epilänharju ei ehtinyt saada samanlaista asemaa. Luontoa ei 1900-luvun alkupuolella yhdistetty vapaa-aikaan ja hyvinvointiin siten kuin nykyään. Epilänharju oli resurssi. Sen puut hakattiin ja soraa kaivettiin tarpeen mukaan. Epilänharjun sorakuopat on maisemoitu, tosin maisemoinnissa on tainnut olla toiminta-ajatuksena jonkinlainen luonnontilaan saattaminen, eli on annettu olla. Soraseulan monttua on hieman ennallistettukin jo betoniaseman vielä toimiessa: ajosta palaavat betoniautot ajettiin harjun päälle ja säiliöt tyhjennettiin sorakuopan rinteeseen.

Jos ajattelee ennallistamista vaikkapa 50-100 vuoden ajalle, voi Epilänharjusta lohmottuja paloja joskus palautuakin. Jos Lielahden maakaasuvoimalaa ja ratapihaa ei olisi, voisi reippailija joskus kulkea harjulta harjulle ilman alas laskeutumista. Jos Tampereen läntinen oikorata joskus toteutuu, pääradan tavaraliikenne ohittaa Tampereen kokonaan jostakin Lempäälän paikkeilta. Jäljelle jäävät henkilö- ja mahdollinen lähijunaliikenne. Porin radan henkilöliikenne saattaa joskus loppuakin ja lähiliikenne saatetaan hoitaa raitiovaunuilla esimerkiksi Nokialle asti. Tampereen sähkölaitos on panostanut Tarastenjärven hyötyvoimalaitokseen ja Naistenlahden voimalaitoksen biopolttoainevalmiuteen. Jostain on jäänyt korvan taakse, että sähkölaitos kaavailisi yhden yksikön lopettamista. Jos näin on, olisi se luultavasti Lielahden maakaasuvoimala. Sen prosessia lienee vaikeampi sovittaa uusiin vaatimuksiin, ellei maakaasua vaihdeta johonkin uudentyyppiseen biokaasuun. Yhtenä vaihtoehtona on, että yhdyskuntajätettä aletaan polttaa myös maakaasuvoimalan alueella, kuten Tarastenjärven hanketta suunniteltaessa esitettiin. Rautatie polttoaineen kuljettamista varten olisi valmiina.

Ennallistamiseen voi silloin joskus käyttää täyttömateriaaliksi purettuja 1960- ja 1970-luvun elementtikerrostaloja, joiden saneeraamisesta on luovuttu kohtuuttomien kustannuksien ja edullisten puurakentamisinnovaatioiden takia.

Kartta Epilänharjun itäpäästä vuodelta 1951.
Kartta Epilänharjun itäpäästä vuodelta 1951.

 

 

Kaupinojan tolpat

Kaupissa kuntokolmosta hölkyttelevä huomaa järvenrannassa kallioilla betonitolppia, joiden korkeus on metrin molemmin puolin. Niitä on kahden ryhmissä kahdessa paikassa. Ne ovat betonisia, kuusi- ja kahdeksankulmaisia. Betoni on valettu rautatangon ympärille. Kaupinojanlahden toiselta puolelta, saunan kohdalta ja kauempaa, löytyy vielä neljä tolppaa lisää. Ne voisivat olla suuremman, jo puretun rakennuksen jäljelle jääneitä osia, perustuksia tai jonkinlaisen maston osia.

Kaupinojan vedenpuhdistamo ja Kaupin vesitorni valmistuivat vuonna 1928. Puhdistamoa laajennettiin vuonna 1934. 1950-luvulla sitä laajennettiin lisää ja vanhan vesitornin viereen rakennettiin uusi. Sotien jälkeen kaupunki ja teollisuus kasvoivat. Vesien saastumista pidettiin elintason kohoamisen ehtona. Kaupungin vesihuoltokäytäntönä oli, että käyttövesi otetaan Näsijärvestä ja jätteet lasketaan Pyhäjärveen, alavirtaan. Näsijärven rannalla oli kuitenkin teollisuutta, jonka toiminnasta seurasi järveen happikatoa, rantojen sotkeentumista sekä väri- ja makuhaittoja.

Näsijärven vedenlaatu heikkeni jatkuvasti, ja 1970-luvun alussa Tampereelle alettiinkin johtaa vettä Roineesta. Kaupinojan puhdistamon käyttö väheni, kun Ruskossa käynnistettiin uusi puhdistamo vuonna 1971, ja 1980-luvun loppupuolelta asti se oli varapuhdistamona. Teollisuus on kadonnut kauan aikaa sitten ja Näsijärven vesi on puhdistettavissa. Kaupinojan vedenpuhdistamoa peruskorjataan ja laajennetaan. Työ on valmis ensi vuoden alussa.

Tammerkoski-lehden 1/1953 mukaan Kaupinojan vedenpuhdistamolle rakennettiin 1920-luvulla 360 metriä pitkä imuputki Näsijärveen. 1950-luvun laajennuksen yhteydessä rakennettiin 700 metriä pitkä imuputki.

Betonitolpat on voitu rakentaa imuputkien päiden löytämistä varten. Ne ovat pareittain ja niistä saadaan eräänlaiset tähtäyslinjat järvelle. Linjojen suunnat voi määrittää kompassilla ja tolppien koordinaatit älypuhelimeen ladattavalla sovelluksella. Nämä tiedot kun piirtelee kartalle, saa neljä linjaa, joiden leikkauspisteet ovat aika lähellä 360 ja 700 metrin etäisyyksiä.

Mitä varten putkenpäät pitää pystyä löytämään? Huoltoa ja korjausta varten. Tolpat olivat varma visuaalinen menetelmä aikana, jolloin ei ollut gps:ää tai muutakaan helppoa teknologiaa. Molempien tolppaparien luokse tarvittiin henkilöt tarkkailemaan. He ohjasivat järvellä kelluvaa lauttaa, ”tähtäsivät” sitä tolppien avulla ja antoivat ohjeita käsimerkeillä tai radiopuhelimella. Kun lautta oli molempien tähtääjien linjalla, se ankkuroitiin ja sukeltaja laskeutui huoltotöihin.

Kartta: Google maps
Kartta: Google maps

Meesa- ja Kalkkikatu

Uusissa kadunnimissä huomaa usein viittauksia alueen historiaan. Esimerkiksi Tampereen Lielahdessa on monia teollisuuteen liittyviä kadunnimiä, kuten Viira-, Massa-, Paali- ja Enqvistinkatu, ja tietysti Sellukatu. Alue oli vuosikymmeniä puunjalostusyhtiö Ab J. W. Enqvist Oy:n ja myöhemmin G. A. Serlachius Oy:n omistuksessa.

Lielahdessa Niemen uudelta asuinalueelta löytyvät Meesakatu ja Kalkkikatu. Kadunnimillä viitataan ilmeisesti vieressä olleeseen Lielahden sulfiittiselluloosatehtaaseen, jonka toiminta loppui vuonna 1985. Samoihin rakennuksiin perustettiin kemihierretehdas, jonka toiminta loppui vuonna 2008.

Selluloosan valmistuksessa (tai sen irroittamisessa muusta puuaineksesta) on käytetty karkeasti jaotellen kahta menetelmää, hapanta ja emäksistä. Happamassa menetelmässä puulastut keitetään hapossa, emäksisessä menetelmässä lipeässä. Jakoa voi kutsua myös sulfiitti- ja sulfaattimenetelmiksi. Viimeinen Suomessa toiminut sulfiittiselluloosatehdas suljettiin Mäntässä 1990-luvun alussa. Tällä hetkellä kaikki Suomen sellutehtaat ovat sulfaattiselluloosatehtaita.

Meesa- ja Kalkkikatujen meesa ja kalkki löytyvät sulfaattiselluteollisuudesta. Sellunkeitossa valkolipeä muuttuu mustalipeäksi, joka käsitellään tehtaalla uudelleen valkolipeäksi. Prosessissa käytetään kalkkia, jolla natriumkarbonaatti muuttuu natriumhydroksidiksi. Tästä syntyy kalsiumkarbonaattia eli meesaa, joka poltetaan takaisin kalkiksi.

Meesa ja kalkki kuuluvat siis puunjalostusteollisuuden teollisuudenhaaraan, jota ei ole ollut Lielahdessa. Lähimpänä Kalkkikatua voisivat olla Kalkkikivikatu, Kalsiittikatu tai vaikka Dolomiittikatu. Ne ovat aineita, joita käytettiin sulfiittisellutehtaassa keittohapon valmistuksessa.

Jos Niemen uudelle asuinalueelle miettii paikalliseen teollisuuteen liittyviä kadunnimiä, voisi niitä johtaa edellämainittujen lisäksi ainakin seuraavista: hake, hakku, happo, hollanteri, kloori, kyyppi, ligniini, rikki, rikkikiisu ja sprii. Kemihierretehdas-terminologiaa ovat muun muassa hierre, jauhin ja rejekti. Ammattinimikkeistä löytyy myös aika hyviä: keittäjä, kloorimies, sihtimies, silinterimies, tisuri ja viilari.